Joku muutos mikä -podcastin jakso ”Kuinka rytmität luovuuden virran?” on kokoava, pehmeästi etenevä jakso, jossa sukelletaan syvälle luovan työn arkeen. Jakso kuljettaa kuulijan viiden teeman halki: keskeytyksistä, kaaoksesta, rytmistä, tauoista ja tiloista, joissa ideat viihtyvät.
Miksi flow katkeaa juuri silloin kun se oli löytymässä? Entä mitä tapahtuu, kun kaaos ei estäkään luovuutta vaan sysää sen liikkeelle? Miten hiljaiset hetket, rytmin muutokset ja työpöydän epätäydellisyys voivat olla juuri se maaperä, jossa oivallus kasvaa?
Jakso yhdistää arjen tarinoita, jazzin rytmejä ja lempeitä oivalluksia siitä, mitä luova ajattelu oikeastaan on, ja miten sitä voi kuunnella keskellä elämää, jossa mikään ei mene ihan käsikirjoituksen mukaan.
Juontaja Mikko Lohenoja luo jokaisessa jaksossa tilan, jossa muutos saa olla pehmeää ja kesken. Täällä luovuus ei ole suoritus, vaan virta, jonka äärelle voi pysähtyä. Tämä podcast ei opeta tekemään paremmin. Se kutsuu huomaamaan, että sinussa on jo kaikki tarvittava.
Tervetuloa mukaan – hengitä, kuuntele ja anna rytmin viedä.
Kuuntele jakso
Lue käsikirjoitus
Moi!
Mä olen Mikko Lohenoja ja tää podcast on nimeltään Joku muutos mikä.
Tää jakso on tehty niistä hetkistä, kun asiat eivät kulje tutulla ja tasaisella rytmillä. Kun jokin viivästyy. Tai yllättää. Kun tauko kestää hetken pidempään, tai nuottivihkoon on kirjoitettu hankala synkooppi joka pysäyttää soiton. Ja silloin… syntyy tilaa improvisoida.
Se on jännä juttu. Just kun susta tuntuu että sä pääset vauhtiin, alkaa tapahtua.
Ajatukset rullaavat. Sormet kulkevat näppäimistöllä ihan itsekseen, ja tuntuu siltä, että pää on linjassa jonkin näkymättömän lähteen kanssa. Että nyt… nyt mä oon siinä. Siinä tilassa, missä syntyy jotain, mitä ei voi pakottaa mutta mitä osaa kyllä kutsua, jos onni on myötä.
Ja sitten. Joku huikkaa.
Tai joku ilmoitusääni kilahtaa.
Tai ihan vaan joku ajatus. “Ai niin. Mun piti…”
Ja siinä se sitten oli. Se virta. Se liike, joka oli juuri päässyt syttymään.
Keskeytyi.
Me kaikki tiedetään se tunne.
Ja ehkä siksi me myös nauretaan sille.
Kuten siinä Kummelin sketsissä. Sibelius yrittää säveltää. Kertoo, että inspiraatio on herkkä asia. Ja joka kerta, kun hän pääsee alkuun, tulee keskeytys.
Mulle se sketsi on rakas. Ei pelkästään siksi, että olin just oikean ikäinen, kun se tuli. Vaan siksi, että siinä on jotain syvempää kuin pelkkä vitsi.
Se on kuvaus siitä, miten luovuus elää hetkessä.
Ja miten helposti se voi kadota, kun ympäristö ei tue tai edes ymmärrä, että nyt ollaan virrassa.
Ja jos sä oot joskus ollut flow-tilassa, sä tiedät.
Se on vähän kuin uni, joka ei kestä, jos sitä alkaa selittää ääneen.
Mutta mitä se flow oikeastaan on?
Se ei ole kiirettä, eikä se ole puristamista.
Se on ennemminkin.. liukumista.
Sellainen pehmeä virtaus, missä sä ja tekeminen ootte samaa liikettä.
Aika katoaa, ja sä huomaat, että hei – nyt tapahtuu.
Ja juuri silloin tulee se ovikello. Tai lapsi, joka kysyy, missä on hänen toinen sukka.
Tai sun oma ajatus, joka vaatii just silloin huomiota.
Ja se, mitä äsken oli, on nyt ihan toisaalla.
Mutta ehkä mä en halua puhua keskeytyksistä vihollisina.
Ne on enemmänkin… arkisia yllätyksiä.
Pieniä nykäisyjä, jotka muistuttaa, että elämä kulkee tässä samaan aikaan.
Ne voi ärsyttää.
Tai ne voi avata jotain.
Sillä joskus, kun se virta pysähtyy, se tekee tilaa jollekin uudelle.
Ja joskus ei.
Joskus se vaan ottaa päähän.
Ja sekin on ihan okei.
Mä oon huomannut, että se hetki, jolloin virta keskeytyy, on usein samalla myös muistutus siitä, että mä olin jossain hyvässä.
Jos keskeytys tuntuu, se tarkoittaa, että olin kiinni jossain tärkeässä.
Ja se tieto on arvokas.
Ja ehkä me voitaiskin luottavaisesti ajatella niin, että jos se virta kerran löytyi, se kyllä löytyy uudelleen.
Koska aina tarvitse palata just siihen, missä jäi.
Voi ihan hyvin syntyä jotain uutta.
Ja silloin, kun huomaa, ettei löydä enää takaisin – voi vaan pysähtyä. Ottaa hetken. Ja antaa sen tulla uudestaan, kun on valmis.
Me ei ehkä voida suojautua kaikilta keskeytyksiltä.
Mutta me voidaan oppia tunnistamaan ne hetket, kun virta on syntymässä.
Ja antaa niille vähän enemmän tilaa.
Pieni merkki kalenterissa, että ”tämä on mun hetki”.
Ovi, joka on ehkä vähän enemmän kiinni kuin yleensä.
Tai puhelin, joka ei piippaa juuri silloin.
Tai sitten vaan asenne. Että nyt mä kuuntelen, mitä mun mieli haluaa sanoa.
Eikä aina tarvi sanoa sitä heti ääneen.
Ehkä se on se suurin oppi.
Flow ei tule pakottamalla.
Se tulee, kun sille tehdään tilaa.
Ja jos se katkeaa – me voidaan antaa sille uusi mahdollisuus.
Ja hei, jos tänään sun flow katkeaa – muista, että Sibeliuksellekin todennäköisesti ihan oikeassa elämässäkin kävi niin.
Ja silti ne sinfoniat tuli valmiiksi.
Mä en tiedä, onko sulla joskus ollut työpöytä sellaisessa kunnossa, että sitä voisi ehkä jo kutsua… niin sanotusti luovaksi tilaksi. Tai vaihtoehtoisesti pienimuotoiseksi katastrofinäkymäksi.
Mutta mä kyllä tunnistan sen, yleensä sillon kun on paljon mielessä. Pöytä, jossa on ehkä viisi kynää, joista yksikään ei toimi.
Muutama vanha muistilappu, jossa lukee asioita, joita en enää osaa tulkita.
Ja jokin satunnainen esine, luultavasti joku ruuvi tai osa, jonka merkitystä mä en enää muista, mutta jonka jätin siihen, koska se tuntui tärkeältä.
Ja silti – jostain syystä siinä kaikessa sekamelskassa tapahtuu jotain.
Ideoita alkaa nousta.
Ajatukset liikkuu.
Tuntuu, että just tämä, tämä pieni epäjärjestys, antaa tilaa luovuudelle.
Ehkä kaaos ei ole aina paha.
Ehkä kaaos voi olla se kaveri, joka sanoo: “Hei, mennään vähän toista reittiä tänään. Katsotaan mitä löytyy.”
Luova työ kun ei aina kulje sitä suorinta tietä.
Se ei aina mene A:sta B:hen.
Se menee ehkä ensin Z:aan, käy kurkkaamassa X:n kautta ja palaa takaisin A:han kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ja vaikka välillä se reitti tuntuu turhauttavalta – joskus just se tekee koko jutusta arvokkaan.
Mutta… on myös se toinen puoli.
Se hetki, kun kaikki tuntuu olevan liikaa.
Kun pää on yhtä sekavaa kuin pöytä.
Kun mikään ei pysy käsissä ja ajatus hyppelee niinkuin joku superpallo, jota ei saa kiinni.
Ja silloin se kaaos ei enää ole luova.
Se on vaan… liikaa.
Mun arjessa mä tiedän myös, miltä tuntuu, kun työtila on myös ruokapöytä ja kun ajatuksen virta keskeytyy siihen, että joku kaataa mehulasin tai kysyy, miksi tyhjä purkki on jääkaapissa.
Ja siinä kohtaa on ehkä vaikea ajatella, että tässä syntyy nyt jotain suurta.
Mutta silti – jostain syystä, juuri niissä hetkissä, ideat löytää uomiaan.
Ehkä siksi, että kaaos pakottaa valitsemaan.
Tekemään tilaa, vaikka sitä ei oikeasti olisi.
Antamaan periksi sille, että täydellistä hetkeä ei ehkä tulekaan.
Mä en usko, että kaaoksesta pitäisi päästä eroon.
Mutta ehkä sen kanssa voi solmia jonkinlaisen sopimuksen.
Että me kumpikin saadaan olla täällä.
Sä saat olla vähän levällään, ja mä yritän silti luoda jotain.
Ehkä voi olla olemassa sellainen lempeä kaaos.
Sellainen, joka muistuttaa, että elämä on liikkeessä.
Ja että luovuus tarvitsee joskus pientä kitkaa päästäkseen vauhtiin.
Mä huomaan, että kaaoksen keskellä auttaa, kun valitsee yhden pienen paikan.
Ei koko huonetta, ei koko viikkoa, ei koko elämää.
Vaan vaikka just sen hetken. Sen pienen tilan, jossa kaikki saa olla rauhassa.
Ja ehkä just silloin – siinä kahvikupin ja läppärin välissä – tapahtuu jotain. Pieni ajatus, joka ei olisi tullut, jos kaikki olisi ollut liian siistiä.
Kaaos ei ole este. Se on maisema, jossa pitää oppia liikkumaan.
Ja jos sen oppii hyväksymään, se voi alkaa näyttää mahdollisuuksilta.
Niin että jos sun pöytä tai pää tuntuu tänään sekavalta – ehkä se voikin olla hyvä.
Ehkä se on vain alku jollekin uudelle.
Aamu ja Kello soi. Kahvi tippuu. Silmät on vähän sumeat. Ja jossain siellä heräävän kehon ja vielä puoliunessa olevan mielen välissä käy sellainen pieni kysymys…
Tänäänkö se tulee? Se idea. Se flow. Se, mitä mä oon odottanut.
Ja joskus se tulee. Heti. Kuin vanha ystävä.
Ja joskus… ei.
Luova rytmi on vähän kuin tanssipari, joka tulee omalla tahdollaan – ja jumittaa, jos yrität määrätä askelkuvioita liikaa.
Ja vaikka kalenteri näyttää, että nyt pitäisi syntyä jotain – inspiraatio ei välttämättä seuraa perässä.
Mutta silti… meissä jokaisessa on jonkinlainen rytmi.
Sellainen sisäinen kello, joka tikittää omaa tahtiaan.
Toisilla se on aamun hiljaisuus. Ne hetket, kun kukaan ei vielä puhu mitään, ja valo tulee sisään pehmeänä.
Toisilla taas se on iltayö. Kun kaikki muu rauhoittuu ja mieli lähtee lentoon.
Mä oon itse kokeillut molempia. Ja huomannut, että luovuus ei aina kysy, mikä aika sopii.
Joskus se hiippailee paikalle tiskatessa.
Joskus se ilmaantuu, kun kävelet kauppaan ilman kuulokkeita ja annat ajatusten harhailla.
Mutta jotain tapahtuu, kun alkaa tunnistaa sitä omaa rytmiä.
Kun ei enää yritäkään olla koko ajan käynnissä, vaan alkaa kuunnella, milloin virta tuntuu luontevalta.
Silloin jokin sisällä myöntyy.
Ja ideat tulevat vähän kevyemmin.
Mä uskon, että luova rytmi ei ole pelkästään joku tietty kellonaika.
Se on tila, jossa mieli saa olla vapaana. Ehkä joku hetki, jolloin kukaan ei tarvitse mitään.
Tai hetki, jolloin koko maailma ympärillä tuntuu olevan liikkeessä, ja sun sisällä jokin pysähtyy.
Ja kun sen tunnistaa – eli sen sun oman liikkeen – alkaa huomata pieniä asioita.
Sen, että jokin kappale saa aivot hyrisemään.
Tai sen, että aamun ensimmäinen ajatuksen sirpale on tärkeä, vaikka se olisi vielä sekava.
Jazz-musassa on jotain samaa kuin flown luovassa rytmissä.
Se ei ole tiukkaa tahtia, vaan hengitystä. Siinä voi olla paljon lentäviä nuotteja, mutta niiden keskiarvo ja lopputulos on hitaasti kasvattelevaa.
Taukoja, kiihdytyksiä, yllätyksiä.
Ja silti kaikki palaa lopulta samaan liikkeeseen.
Mä tein tähän jaksoon kaveriksi soittolistan. Sellaisen, joka kulkee pehmeästi, muttei pysähdy. Mä laitan nykyään entistä useammin jazzlevyn soimaan taustalle silloin, kun haluan virittäytyä keskittyneeseen työhön.
Ei käskemään flow’ta, vaan kutsumaan sen kylään.
Vähän niin kuin sytyttää kynttilän tai avaa ikkunan keväiselle ilmalle.
Ja jos sä mietit nyt, että miten sen oman rytmin löytää…
Niin ehkä vastaus ei tule heti.
Ehkä se tulee silloin, kun et enää etsi sitä.
Ehkä se hiipii hiljaa, kun annat arjen kulkea, ja huomaat: hei, just nyt, mä ajattelen kirkkaasti.
Ja se on jo paljon.
Tiedätkö sen hetken, kun sä et tee mitään. Et tuijota näyttöä, et selaa puhelinta, et edes suunnittele seuraavaa juttua.
Sä vaan… olet.
Ja ehkä sulla on kädessä kahvikuppi. Ehkä sä tuijotat ikkunasta ulos tai annat ajatusten harhailla, vailla päämäärää.
Silloin, juuri silloin, saattaa tapahtua jotain aika ihmeellistä.
Jokin oivallus nostaa päätään. Yllättäen. Pehmeästi.
Tauot on vähän kuin näkymättömiä työkavereita. Ne ei koskaan tee numeroa itsestään, mutta ne tietää tasan tarkkaan, mitä tekee.
Ne luo tilaa ajatuksille, joita kiire ei päästä pintaan.
Ne antaa alitajunnalle luvan tehdä sitä työtä, jota meidän tietoinen mieli ei ehdi edes huomata.
Mä oon huomannut, että ne parhaat ideat – ne, jotka tuntuu siltä, että “hei, tässä on jotain” – ne ei tule silloin kun niitä istuu puristamassa.
Ne tulee, kun mä kävelen. Tai pesen astioita. Tai oon just nukahtamassa, mutten vielä.
Vähän niin kuin ne odottaisivat, että mä lakkaan yrittämästä. Ja sitten ne ilmestyy.
On muuten aika lohdullista, eikö?
Että tekemättömyys ei ole laiskuutta, vaan osa luovan mielen työtä.
Että tauko ei ole pois tekemisestä, vaan sen suoraa jatkumoa.
Ja jos elät arkea, jossa tauot ei juuri ilmoita itsestään – esimerkiksi lapsiperheessä, missä tekemistä riittää ja aikataulu taputtaa ihan omaa tempoaan – niin sä tiedät, että joskus tauko on se hetki, kun joku toinen istuu hiljaa viereen.
Tai kun lapsi kääntää katseensa ja hiljenee hetkeksi, ja siinä syntyykin se pieni rauhan ikkuna.
Ei suunniteltu. Ei aikataulutettu. Vaan annettu.
Ja se riittää.
Mä uskon, että tauot ei ole vain lepoa.
Ne on maisemanvaihdoksia meidän mielelle.
Hetkiä, jolloin ajatus saa tilaa kasvaa.
Ja ehkä me voitais ajatella taukoja pikkasen hellemmin.
Ei pelkästään palkintoina tehdystä työstä, vaan osana sitä.
Rytminä. Hengityksenä.
Taukoina, jotka muodostaa siitä jostain tärkeästä ajatuksesta sen konkreettisen lauseen.
Joskus tauko on pieni.
Viiden minuutin venyttely. Odotat bussia.
Tai se, kun tuijottaa ikkunasta ja antaa katseen mennä kauas.
Ja joskus tauko on isompi.
Päivä, jolloin ei tule ajatuksia.
Tai viikko, jolloin ei jaksa tehdä.
Ja sekin on ihan oikein.
Koska juuri silloin joku meissä tekee työtä, josta me ei vielä edes tiedetä.
Tauko ei vie pois luovuutta.
Se tekee sille tilaa.
Joten jos sun tekee tänään mieli olla hetki tekemättä – kuuntele sitä tunnetta. Se saattaa olla sun sisäinen luova tila, joka sanoo: nyt olisi hyvä hetki kasvaa.
Onko sulla joku paikka, missä ajatus kulkee?
Sellainen, jossa keho rauhoittuu, mutta mieli herää.
Mulle se voi olla aamuinen keittiönpöytä, vähän liian aikaisin, kun talo on vielä hiljaa.
Tai kahvila, jossa taustalla kuuluu puheensorinaa, astioiden kilahduksia ja joku Miles Davisin kaltainen tunnelma, vaikka ei ihan tunnistakaan säveltä.
Tai sitten se voi olla… jotain aivan muuta.
Sillä luovuuden kannalta ympäristö ei ole pelkkä kulissi.
Se on sun tarinalle oleellinen lavaste, joka kertoo meidän aivoille, että nyt voi alkaa.
Nyt on lupa virrata.
Mä oon huomannut, että ympäristö ei aina tarkoita paikkaa.
Se voi olla äänimaisema.
Valon suunta.
Tai vaikka käsin kirjoittaminen, kun muuten tekee ruudulla lähes kaiken.
Joskus jopa se, että joku esine on siinä pöydän kulmalla, muistuttamassa jostain hyvästä tai jostain kesken jääneestä ajatuksesta, joka odottaa, että sen saa taas kiinni.
Ja välillä se tila tehdään siitä mitä on.
Niistä hetkistä, jolloin työpöytä on jaettu muiden kanssa.
Kun lapset leikkii viereisessä huoneessa ja taustalla soi jokin sarja, jota kukaan ei varsinaisesti katso.
Mutta siinäkin… voi syntyä jotain.
Jotain, joka ei olisi tullut, jos tila olisi ollut täydellinen.
Ehkä siksi luovuus ei aina kysy, missä ollaan.
Se kysyy, onko tilaa ajatella.
Onko lupa kuulla oma ääni kaiken muun keskellä.
On päiviä, jolloin tekee mieli vetäytyä.
Laittaa kuulokkeet korville ja sulkea muu maailma ulos.
Ja toisina päivinä sitä kaipaa toisten askelten rytmiä, ovien kolahduksia ja ympäristön pehmeää melua, joka saa oman ajatuksen fokusoitumaan, niin kuin kahvilan häly, joka sulkee turhat äänet pois ja jättää jäljelle vain sen, mitä on just nyt työ alla.
Tätä muuten kutsutaan ilmiöksi nimeltä satunnainen resonanssi. Siinä pieni epätäydellisyys ympärillä auttaa aivoja virittymään.
Aivan kuten valkoinen kohina, jota jotkut kuuntelee nukahtaessaan.
Se ei vie huomiota, se kannattelee.
Ja se antaa sun ajatuksen liikkua.
Ja ehkä tärkeintä onkin se, että me opitaan kuuntelemaan, millaisessa tilassa meidän ideat tykkää olla.
Milloin me ollaan vastaanottavaisimpia.
Milloin hiljaisuus on tarpeen.
Ja milloin pieni hälinä on juuri se, mitä kaivataan.
Ja se voi vaihdella.
Ajan mukaan.
Fiiliksen mukaan.
Elämänrytmin mukaan.
Mä oon oppinut arvostamaan sitä, että luova tila voi olla vaikka keskellä arkea.
Että keittiönpöytä voi olla studio.
Tai pyykkikoneen vieressä oleva pöytä voi olla kirjoituspaikka.
Kunhan mä oon läsnä siinä.
Kunhan mä tunnen, että nyt – nyt on hyvä olla hetki tässä.
Jos sä tänään pysähdyt hetkeksi miettimään, missä sun ideat viihtyy – niin ehkä sä huomaat, että vastaus ei ole kaukana. Ehkä se on just siinä kohdassa, missä sä nyt istut.
Jos olet ollut mukana koko matkan, niin kiitos.
Ollaan yhdessä pysähdytty niiden hetkien äärelle, joissa luovuus ei ole jotain ulkoista tai ihmeellistä – vaan arjen keskellä sykkivä, herkkä ja yllättävä liike siinä tilassa minkä sä sille teet.
Me puhuttiin siitä, miten flow voi katketa.
Ja miten se silti tulee takaisin. Ehkä erilaisena, ehkä jopa parempana.
Miten kaaos voi myös olla ystävä, ei este.
Ja miten oma rytmi ei kysy kelloa, vaan kehoa.
Miten tauko ei pysäytä luovuutta – vaan antaa sille tilaa hengittää.
Ja miten ympäristö ei ole vain tausta, vaan sävel ja rytmi, jonka taajuueella ja jonka tahtiin me ajatellaan.
Mä toivon, että sä sait tästä sarjasta jotain pehmeää mukaasi.
Pienen muistutuksen siitä, että luovuus ei synny puristamalla.
Se syntyy silloin, kun sä annat sille luvan.
Ja joskus se lupa löytyy kesken kiireen.
Tai kun istut alas ihan vain olemaan.
Ehkä just nyt – sun sisällä on joku ajatus, joka odottaa.
Ei kiirehtien, ei vaatimalla.
Vaan lempeästi, valmiina kulkemaan sun kanssa, kun hetki on oikea.
Tämä sarja jää elämään – ehkä sun työpöydälle, ehkä takataskuun.
Ehkä sun kahvikupin kylkeen, muistuttamaan:
“Sun tapa tehdä on tarpeeksi.”
Nähdään seuraavassa jaksossa, kerro sitten mitä kaikkea löysit!
mikkoLohenoja
Linkit