Joku muutos mikä -podcastin ensimmäinen jakso ”Opi käyttämään illusiotasi – ihan yks kaks” on tuplapituinen jakso, joka aloittaa koko podcast-sarjan. Jakso sukeltaa siihen, miksi me uskomme, mitä uskomme, ja miten se muuttaa maailmaa.
Miksi aprillipäivä tuntuu hyvältä? Miten narrin nauru voi olla vallankäyttöä? Entä mitä tapahtuu, kun deepfake hämärtää todellisuuden rajan? Jakso yhdistää tarinoita, psykologisia ilmiöitä ja henkilökohtaista pohdintaa siitä, miten inhimillinen harha voi joskus olla juuri se, joka vie meitä eteenpäin.
Juontaja Mikko Lohenoja rakentaa jokaisessa jaksossa tilan, jossa muutos ei tunnu pakolta vaan mahdollisuudelta. Tämä podcast ei välttämättä anna oikeita vastauksia, mutta ehkä se kysyy juuri oikeat kysymykset.
Tervetuloa mukaan katsomaan maailmaa hetken taikurin silmin.
Kuuntele jakso
Lue käsikirjoitus
Moi! Mä oon Mikko Lohenoja ja tää on Joku muutos mikä -podcast. Tässä podcastissa puhutaan muutoksesta, ja katsotaan mihin tää menee. Tää on eka jakso, meillä on mahdollisuus mennä ihan mihin suuntaan vain. Tuu mukaan!
Tänään puhutaan vähän oudoista asioista. Tai ehkä ei sittenkään oudoista, ehkä tutummista kuin me arvataankaan. Siitä, miten me ihmiset joka kevät, kerran vuodessa, oikein odotetaan, että joku pikkasen vedättää meitä. Ja me rakastetaan sitä. Me hymyillään, nauretaan mukana, vaikka samaan aikaan me tiedetään, että kaikki ei oo ehkä ihan totta.
Aprillipäivä, se on jännä. Se ei oo vapaapäivä, eikä juhlapäivä, tai merkkipäivä kalenterissa. Ja silti me muistetaan se. Me tiedetään, että silloin maailma toimii hetken eri säännöillä. Ja me hyväksytään se. Miks ihmeessä?
Mä uskon, että kyse on jostain paljon syvemmästä kuin vitseistä tai vedätyksestä. Kyse on luvasta. Luvasta leikkiä. Luvasta hellittää otetta siitä, että kaiken pitää olla järkevää ja oikein. Yhtenä päivänä vuodessa me annetaan toisillemme lupa pikkasen huijata. Ja samalla me annetaan itsellemme lupa uskoa, vaikka vaan hetkeks, johonkin, mikä ei ehkä ookaan totta.
Se on tavallaan yhteinen sopimus. Semmoinen lempeä illuusio, joka kertoo enemmän meidän tarpeista kuin totuudesta. Se kertoo, että me kaivataan yhteyttä, me kaivataan naurua, me kaivataan yhteenkuulumisen tunnetta. Että me halutaan tuntea hetken aikaa, että elämässä on tilaa yllätyksille.
Ja mä väitän, että tää kertoo meille jotain isoa myös muutoksesta.
Sillä muutoksessa me usein ajatellaan, että kaikki pitää tietää. Että pitää olla suunnitelma, rakenne, logiikka. Ja kyllä, niitäkin tarvitaan. Mutta yhtä lailla me tarvitaan jotain muuta. Me tarvitaan tilaa leikille. Me tarvitaan lupaa uskoa, vaikka ei vielä täysin nähdä. Me tarvitaan pieni annos harhaa, joka auttaa meitä ottamaan ensimmäisen askeleen, ennen kuin ollaan varmoja.
Tästä on sanottu aikanaan, että rituaalit pitää yhteisöjä koossa. Että ne antaa meille yhteisen tarinan, jonka sisällä me voidaan elää. Ja aprillipäivä, niin leikkisä kuin se onkin, on just tällainen rituaali. Se ei riko yhteyttä, vaan rakentaa sitä. Se näyttää, että me voidaan nauraa yhdessä, uskoa yhdessä, ja vaikka vähän harhaillakin yhdessä.
Ja ehkä se kaikkein tärkein oivallus on tää: että joskus muutos tarvitsee just ton saman. Yhteisen hetken, jossa kaikki ei oo vakavaa. Jonkun hetken, jossa me voidaan pikkasen irrottaa otetta siitä, mitä me uskotaan ja mitä me tiedetään. Ja sen jälkeen me saatetaan nähdä jotain, mitä ei oo ennen huomattu.
Mä toivon, että tää jakso antaa sulle pienen hymyn, ehkä ajatuksen siitä, että kaiken muutoksen ei tarvii alkaa ryppyotsaisesti. Että joskus yks hyvä vedätys voi olla just se, mikä muistuttaa meitä siitä, miten tärkeitä me ollaan toisillemme.
Me nähdään, kun me uskalletaan ihmetellä yhdessä.
Miltä tuntuisi, jos saisit hetken aikaa olla narri? Sellainen, joka saa sanoa ääneen sen, mitä kaikki ajattelee, mutta kukaan ei kehtaa sanoa. Se, joka hymyilee, kumartaa ja sitten pudottaa sen lauseen, joka saa kaikki pysähtymään. Ei ilkeyttään, vaan koska joku joutuu sanomaan sen. Ja ehkä juuri hänellä oli siihen lupa.
Tänään me sukelletaan sellaisten ihmisten maailmaan, joita usein aliarvioidaan. Huijarit, katutaikurit, narrit, pellehahmot. Kaikki ne, joiden roolina ei oo johtaa, vaan näyttää jotakin olennaista, kiertotietä pitkin.
Historian hoveissa narrit oli niitä ainoita, joilla oli oikeus pilkata kuningasta. Ainoita, joilla oli vapaus sanoa totuus käärittynä nauruun. Ja ehkä siks he oli just myös niitä, jotka ymmärsi vallasta eniten. Heidän tehtävä ei ollut antaa vastauksia, vaan kysymyksiä, jotka kulki piilossa sen hymyn alla.
Ja nyt kun me eletään maailmassa, jossa muutos on jatkuvaa, ehkä me tarvitaan taas vähän narrien viisautta.
Mieti hetki. Kuka sun työyhteisössä on se, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä muut ajattelee? Kuka tekee sen sellaisella tavalla, joka ei haavoita vaan kutsuu? Se on harvinainen taito. Ja samalla yksi tärkeimmistä.
Mä uskon, että muutoksessa huumori ei ole koriste. Se on keino nähdä toisin. Se on tapa ravistaa rakenteita, mutta ilman että kukaan kaatuu. Ja silloin huijari, narri, taikuri tai vaikka kollega, jolla on pilke silmäkulmassa, voi olla se, joka sysää liikkeelle sen ajatuksen, joka ei muuten olis päässyt pintaan.
Mä muistan erään työpajan, jossa tunnelma oli aika jännittynyt. Strategiaa oltiin just esitelty, ja kukaan ei oikein tiennyt, mitä olisi saanut sanoa. Sitten yksi osallistuja, se, jolla aina oli joku kevennys mukana, nosti kätensä ja sanoi: “Tämä suunnitelma on kuin viiden tähden matka ilman karttaa. Mulla on laukut mukana, mutta mihin me mennään?”
Se sai kaikki nauramaan. Mutta se avasi myös sen keskustelun, jota kukaan ei ollut uskaltanut aloittaa.
Ja ehkä juuri siitä narrissa on kyse. Hän ei pilkkaa, vaan peilaa. Hän ei uhkaa, vaan osoittaa. Ja juuri siksi hänet muistetaan.
Muutos tarvitsee toisinaan nimenomaan sellaista peiliä. Sellaista, joka ei osoittele, mutta paljastaa. Joka ei tuo valmiita vastauksia, mutta kysyy kysymyksiä, jotka jää soimaan.
Jos sä joskus tunnet olevas se tyyppi, joka huomaa nää oudot kohdat tai tekee mieli sanoa ääneen se, mitä kukaan ei sano, ehkä sä oot vähän sellainen narri itsekin, ja ehkä maailma tarvii just sua.
Sä istut kokouksessa. Sun edessä puhuu ihminen, jota kohtaan sulla on valmiiksi vähän varauksia. Et ehkä edes huomaa sitä heti, mutta jossain takaraivossa soi ajatus: “Tää tuskin sanoo mitään uutta.” Ja sitten, kas kummaa, sä et juuri kuulekaan mitään uutta. Tai ainakaan sä et huomaa sitä, mitä muut ehkä kuuli.
Siitä ei voi syyttää sua, koska mä teen sitä itsekin. Me kaikki tehdään. Me ei nimittäin nähdä asioita sellaisina kuin ne on. Me nähdään ne sellaisina kuin me odotetaan niiden olevan.
Tänään puhutaan myös havainnoinnista, ja siitä, miten meidän silmät ei ole ikkunat todellisuuteen, vaan vähän enemmän kuin videoeditointi. Ne leikkaa ja liimaa. Täyttää aukot. Arvaa, mitä ympärillä tapahtuu. Ja useimmiten ne osuu aika oikeaan. Mut ei aina.
Psykologit puhuvat ennakoivasta havaitsemisesta. Että aivot ei vaan ota vastaan informaatiota, vaan ne ennustaa. Ne rakentaa kuvan ennen kuin valo ehtii verkkokalvolle, ja usein se kuva on rakennettu aiemmista kokemuksista, muistoista, uskomuksista ja joskus ihan vaan siitä, miten väsyneitä me vaikka ollaan.
Mä muistan tilanteen, jossa mä pidin esitystä projektista, jonka parissa me oltiin tehty ihan huikeasti töitä. Tulos oli hyvä, mutta silti joku kommentoi jälkikäteen, että esitys vaikutti jotenkin epävarmalta. Ja mä tajusin, ettei kyse ollut sisällöstä vaan siitä, että hän oli kuullut etukäteen jonkun sanovan, että “se tiimi on vähän hajallaan tällä hetkellä.”
Yksi lause. Ja koko esitys suodattui sen läpi.
Me ei siis aina reagoida siihen, mitä me nähdään. Me reagoidaan siihen, mitä odotettiin näkevämme.
Ja siinä kohtaa ollaan aika tärkeän äärellä, varsinkin kun puhutaan muutoksesta.
Sillä se muutos ei ole pelkästään se, mitä tapahtuu vaan oikeastaan se, mitä me havaitaan tapahtuvaksi. Jos me tullaan tilanteeseen valmiiksi epäillen tai liikaa innostuen, niin meidän silmät ja korvat alkaa poimia ne todisteet, jotka sopii siihen tarinaan. Ja ne, jotka ei sovi, jää pois. Ne katoaa jonnekin aivojen editointipöydälle.
Tässä ei ole oikeastaan kyse siitä, että joku olisi oikeassa ja toinen väärässä. Siinä on ehkä enemmän kyse siitä, että meidän mieli rakentaa maailmaa koko ajan uudelleen. Ja se tekee sen hyvää tarkoittaen. Että me ei jouduttais joka hetki arvaamaan kaikkea alusta.
Mutta samalla se tarkoittaa, että meidän on joskus pysähdyttävä. Hengitettävä vähän syvempään. Ja kysyttävä että: “Mitä mä odotin näkeväni? Ja mitä ehkä jäi huomaamatta?”
Kun me opitaan pysähtymään tän äärelle, me aletaan nähdä maailmaa vähän enemmän sellaisena kuin se on, eikä vain sellaisena kuin toivottiin tai pelättiin sen olevan.
Ja ehkä siinä on yksi tärkeä oivallus muutokseen. Se, että meidän ei aina tarvitse luottaa ensimmäiseen reaktioon. Voi olla, että takana on jotain enemmän. Että maailma onkin vähän monimutkaisempi aika paljonkin rikkaampi kuin se hetken välähdys, jonka sun silmä nappas.
Kuvitellaan hetki. Sä näet videon, jossa tuttu henkilö sanoo jotain… outoa. Sellaista, jota et olisi koskaan uskonut hänen sanovan. Ilme on tuttu, ääni kuulostaa oikealta, taustakin näyttää ihan aidolta. Ja silti jokin tökkii. Jokin ei vaan tunnu oikealta. Ja lopulta paljastuu, että se ei ollut totta. Se ei ollut hän. Se oli tehty keinotekoisesti.
Me eletään aikaa, jossa silmä ei voi enää olla varma. Aiemmin sanottiin, että “näin omin silmin”. Ja se riitti todisteeksi. Mut nyt se ei enää riitä. Nyt me kysytään että: “Kuka tän teki, ja miten tää on tehty?”
Tämä ei ole vain teknologinen kysymys. Tää on kysymys perustavanlaatuisesta luottamuksesta. Kysymys siitä, mihin me voidaan enää uskoa, kun edes näkeminen ei ole enää varmaa.
Me puhutaan tänään myös teknologisesta illuusiosta. Siitä, miten keinoäly, kuvamanipulaatio ja deepfaket ei pelkästään tee viihdettä vaan muuttaa meidän kokemusta todellisuudesta. Hitaasti, huomaamatta, mutta aika syvältä.
Mä muistan, kun mä näin ensimmäisen kerran deepfake-videon, jossa tunnettu poliitikko puhui täysin uskottavasti asioita, joita hän ei koskaan oikeasti sanonut. Se oli niin hyvin tehty, että mä pelästyin. En siksi, että se oli teknisesti hieno, vaan siksi, että mä mietin, kuinka moni olis valmis uskomaan sen ilman tarkistusta.
Meidän aivot haluaa uskoa siihen, mitä silmä näkee. Ne haluaa luottaa siihen, mitä korva kuulee. Ja just siksi tää teknologinen silmänkääntötemppu toimii niin tehokkaasti. Me ollaan rakennettu koko meidän havaintojärjestelmä sen varaan, että se perustuu siihen oletukseen, että aistit ei valehtele. Mutta nyt ne voi huijata meitä, koska joku muu on rakentanut sen näyn tai äänen todeksi meidän puolesta.
Ja tää ei ole pelkästään tällainen median tai politiikan asia vaan se tulee osaksi arkea. Se vaikuttaa siihen, miten me suhtaudutaan viesteihin, kuviin, uutisiin ja jopa toisiimme.
No mitä tää tarkoittaa muutoksen näkökulmasta? Mä uskon, että tämä luo uudenlaisen varovaisuuden. Me opitaan kyseenalaistamaan. Me opitaan kysymään enemmän, tutkimaan enemmän, olemaan hetken hiljaa ennen kuin reagoidaan.
Mutta samalla me saatetaan alkaa epäillä myös sellaista, joka on totta. Me saatetaan sivuuttaa aito tunne, aito viesti, aito yhteys, koska me pelätään, että siinäkin on joku koukku. Ja siinä onkin tämän tempun toinen puoli: se kaventaa meidän luottamusta, jos me ei pysytä tietoisina siitä, mitä me oikeasti halutaan uskoa.
Mä ajattelen, että tässä meidän ajassa tärkein taito ei ole pelkästään tunnistaa huijaus, vaan vahvistaa yhteyttä. Kysyä, keskustella, tarkistaa. Ei niin, että mikään ei enää tunnu luotettavalta, vaan niin, että me rakennetaan sitä luottamusta tietoisesti.
Koska vaikka silmä voi harhautua, sydän harhautuu harvemmin. Ja ihmisyys ei katoa, vaikka maailma ympärillä muuttuu.
Okei, tänään me ei puhuta ainoastaan ulkopuolisista huijareista. Ei narreista eikä deepfakeista. Tänään me katsotaan peiliin ja jutellaan vähän siitä, miten se tyyppi siellä peilissä rakentaa meille ihan omat illuusionsa. Ihan hyvällä, vilpittömällä tarkoituksella. Mutta silti… pikkasen harhaan.
Me nimittäin ei olla ihan niin neutraaleja havainnoijia kuin ehkä haluttais uskoa. Me ei katsota maailmaa niin kuin kamerat. Me katsotaan sitä niin kuin vanha ystävä, joka on vähän ennakkoluuloinen, vähän hyväntahtoinen, pikkasen väsynyt, ja joka haluaa ennen kaikkea olla oikeassa.
Meidän mieli tykkää varmistaa omia näkemyksiään. Se keräilee todisteita niin kuin hamstraaja keräilee lehtiotsikoita. Ja jos se on päättänyt, että jokin ei toimi, niin se kyllä huomaa jokaisen pienenkin kolhun. Ja jos se haluaa uskoa, että jokin onnistuu, niin se kyllä näkee mahdollisuuden sielläkin, missä ei vielä mitään oo.
Tätä kutsutaan vahvistusharhaksi. Ja se on ihan peruskauraa ihmisen ajattelulle. Tästä on puhuttu jo vuosikymmeniä sitten, että me ei etsi totuutta, vaan vahvistusta sille, mitä jo ajateltiin. Me valikoidaan, me suodatetaan, me rakennetaan oma versio todellisuudesta. Ei tahallamme, vaan automaattisesti.
Mä oon huomannut tän itsessäni erityisesti silloin, kun mä uskon johonkin ideaan vähän liikaa. Kun mä oon vaikka intoillut jostain uudesta konseptista ja alan testata sitä, niin kummasti kaikki palautteet, jotka tukee sitä, tuntuu painavammilta. Ja kriittiset? Hmm. Ne jää “vielä harkittaviksi.” Ihan rehellisesti, ei pahalla. Mutta niin se vaan menee.
Ja tää ei tee musta huonoa ajattelijaa, vaan se tekee musta ihmisen.
Muutoksen keskellä tää on erityisen tärkeä huomata. Koska kun maailma ympärillä muuttuu, meidän sisäinen huijari haluaa pitää meidät turvassa. Se sanoo että: “Katsotaanpa nyt näitä todisteita. Jatketaan sitä vanhaa reittiä, se on kuitenkin toimiva.” Tai joskus se sanoo näin että: “Uusi on aina mahdollisuus, kaikki muu on mennyttä.” Ja kumpikaan näistä ääripäistä ei välttämättä auta.
Mä uskon, että muutos tarvitsee tietoista hitautta. Ei siks, että meidän pitäis epäillä kaikkea, vaan että me uskallettais nähdä myös se, mikä ei sovi meidän valmiiseen tarinaan.
Silloin me ei olla pelkästään oikeassa, vaan me ollaan myös uteliaita.
Silloin se huijari meissä saa vähän rauhaa. Se ei katoa, mutta se saa uuden roolin: ei enää portinvartijana, vaan sellaisena, joka välillä kysyy: “Hei, halutaanks me nähdä tällä tavalla, vai onko tässä ehkä jotain enemmän?”
Ja ehkä se on just muutoksen tärkein hetki. Kun huomataan, että illuusio ei olekaan este, vaan se on ikkuna. Se voi näyttää meille, miten mieli toimii. Ja kun me opitaan tunnistamaan se, me voidaan myös päättää, mihin me uskotaan.
On hetkiä, jolloin huone on täynnä sanoja, mutta kukaan ei puhu niistä tärkeimmistä. Istutaan ringissä, nyökytellään, me käydään agendaa läpi, ehkä vitsaillaankin vähän. Ja silti… joku puuttuu, jokin asia, jonka kaikki aistii, mutta jota kukaan ei sano ääneen.
Tänään puhutaan myös hiljaisuudesta. Eikä siitä rauhallisesta, levollisesta hiljaisuudesta, vaan siitä toisenlaisesta. Siitä, jossa, krhm, sanat jää kurkkuun, koska ne ei tunnu tervetulleilta. Siitä, jossa kaikki tietää, mutta kukaan ei sano.
Ja jos rehellisiä ollaan, niin me kaikki ollaan oltu siellä. Sekä hiljaa että hiljennettyinä.
Tää ilmiö ei oo pelkästään kommunikaatiokysymys, vaan se on jossain syvemmällä. Tästä on puhuttu, että meillä on usein kaksi tapaa, kaksi eri tapaa jolla me toimitaan: se, mitä me sanotaan, ja se, miten me oikeasti toimitaan. Me puhutaan avoimuudesta, kuuntelusta, psykologisesta turvallisuudesta. Mutta käytännössä saatetaan pelätä, että eri mieltä oleminen kostautuu. Ja silloin me valitaan se hiljaisuus.
Yksi tapa sanoa se: meidän espoused theory ja theory-in-use on ristiriidassa. Kuulostaa tosi hienolta! Meidän tarina ja meidän toiminta ei siis kohtaa. Ja silloin sanat alkaa kadota.
Mä muistan yhden kokouksen, jossa sanottiin isoon ääneen että: “Me toivotaan, että kaikki mielipiteet tuodaan esiin.” Ja silti, kun joku nosti varovasti käden ja esitti huolen, se jollain tavalla kuitenkin ohitettiin. Ei ehkä niin rumasti, tai ilkeästi, mutta silti, vähän sellainen ohitus. Sen jälkeen tunnelma muuttui. Ei kukaan siitä maininnut, mutta jokainen aisti sen. Ja kukaan ei enää sanonut mitään isoa.
Se oli suuri katoamistemppu. Ei taikuutta, vaan dynamiikkaa.
Mutta tässä on myös toivoa. Koska nämä hetket ne ei oo peruuttamattomia. Ne voi pysäyttää, mutta niihin voi palata.
Joskus tarvitaan vain yksi ihminen, joka uskaltaa sanoa ääneen: “Täällä on jotain, mistä me ei olla vielä puhuttu.” Ei syyttävästi, vaan kutsuen.
Mä oon itse opetellut tätä. Että jos tuntuu siltä, että jotain puuttuu, niin voi ihan lempeästi kysyä että: “Saanks mä kysyä jotain, mitä ei vielä ole kysytty?” Ja usein ihmiset voi vaikka huokaista helpotuksesta, että se, mikä oli painavana ilmassa, saa vihdoin nimen. Ja kun se saa nimen, se ei enää pelota yhtä paljon.
Muutoksessa tää on tärkeätä. Koska kaikkein suurimmat esteet ne ei näy siellä esityskalvoilla tai taulukoissa. Ne näkyy hiljaisuudessa. Niissä asioissa, joita ei sanota, vaikka pitäis.
Ja ehkä suurin muutos ei ole se, mitä päätetään tehdä, vaan se, mitä uskalletaan sanoa.
Tiedätkö sä sen hetken, kun huoneessa tapahtuu jotain sellaista, mitä ei voi ihan selittää? Kaikki pysähtyy, vähän niin kuin aikaa ei olisikaan. Kukaan ei keskeytä, kukaan ei vilkuile kelloa. Kaikki on vain siinä läsnä, hengittämässä samaa rytmiä.
Mä väitän, että se on taikuutta. Mutta ei sellaista, jossa kortti katoaa tai kolikko ilmestyy korvan takaa. Vaan sellaista inhimillistä taikuutta, joka tapahtuu, kun joku rakentaa tilan. Sellaisen tilan, jossa voi olla, oivaltaa, muuttaa mieltä, ja ehkä myös muuttua.
Tänään me puhutaan siitä, miten muutos ei aina ala siitä, mitä me sanotaan. Vaan siitä, millainen tila sanojen ympärille syntyy.
Organisaatioiden ajattelua tutkittaessa on puhuttu sensemakingista, sellaisesta, miten ihmiset rakentaa ymmärrystä yhdessä. Ei niin, että joku kertoo ja muut ottaa vastaan, vaan niin, että se ymmärrys syntyy ilmassa, reaktioiden ja rivien väleissä. Siellä tilan sisällä.
Ja tässä kohtaa taikuri ja fasilitaattori kohtaa toisensa. Molemmat rakentaa tilaa, jossa joku muukin kuin he itse loistaa.
Hyvä taikuri ei ole kiinnostunut pelkästään tempusta. Hän on kiinnostunut yleisön katseesta. Siitä hetkestä, kun joku hymyilee, joku hämmentyy ja joku sanoo hiljaa: “Miten toi tapahtu?” Ja hyvä fasilitaattori toimii täysin samoin. Hän ei tuo ratkaisua pöytään, vaan tekee pöydän ympärille tilan, jossa ratkaisu voi syntyä yhdessä.
Mä muistan yhden työpajan, jossa ryhmä oli ollut koko aamun pikkasen varuillaan. Vähän kireä tunnelma, vähän kyräilyä. Mutta sitten fasilitaattori pysähtyi, katsoi sitä ryhmää ja sanoi että: “Mä en tiedä, mihin tämä keskustelu on menossa, mutta tuntuu tärkeältä, että me kuullaan toisemme ensin.” Ja sen jälkeen hän jäi hiljaiseksi.
Ja hiljaisuudesta syntyi puhe. Lempeä, rehellinen, pikkasen epätarkka, mutta totta. Ei siksi, että joku ohjasi, vaan siksi, että se tila oli totta.
Muutoksessa me usein keskitytään sisältöön. Mitä pitää muuttaa, miten, milloin. Mutta tila jää vähemmälle. Se tunneilmasto, se tapa olla yhdessä. Ja se hetki, joka joko kutsuu tai sulkee.
Ja tää tila ei synny sattumalta. Se syntyy siitä, miten kuunnellaan. Miten katsotaan. Miten joku uskaltaa jättää sanomatta, jotta joku toinen uskaltaa sanoa.
Mä uskon, että me jokainen voidaan olla pikkaisen tällainen fasilitaattori. Pikkaisen tällainen taikuri. Ei tarvitse lavasteita, ei tarvitse salaisuuksia. Riittää, että ollaan läsnä ja kysytään että: “Mikä täällä haluaa tulla näkyväksi?”
Koska usein se, mitä me yritetään pakottaa esiin, se ei suostu tulemaan. Se kani sieltä hatusta, ei se tuu, jos ei se halua tulla. Mutta kun tila on oikea, se tulee sieltä ihan itse.
Kuvittele hetki, että katsot maailmaa taikurin silmin. Ei niin, että uskoisit kaikkeen mitä näet, vaan niin, että uskallat hetken ajan uskoa siihen, mitä ei vielä ole.
Sä näet muutoksen, ennen kuin se on täysin totta. Sä aistit mahdollisuuden, vaikka ympärillä ei vielä tapahdu mitään näkyvää. Sä luotat siihen, että jossain odottaa parempi, vaikka just nyt se on vasta hämärä ajatus horisontissa.
Tänään puhutaan vielä harhasta, joka ei vie meitä harhaan. Myönteisestä harhasta. Sellaisesta, joka ei valehtele, vaan laajentaa. Sellaisesta, joka ei sulje silmiä, vaan avaa ne pikkaisen enemmän.
Yksi tunnettu positiivisen psykologian ääni puhuu siitä, miten myönteiset tunteet, ne ei ole vain mukava lisä elämään, vaan ne rakentaa. Ne laajentaa meidän ajattelua, vahvistaa yhteyksiä, kasvattaa meidän kykyä kestää ja kehittyä. Hänen teoriansa sanoo, että ilo, kiinnostus, kiitollisuus, ne ei ainoastaan tunnu hyvältä, ne tekee meistä vahvempia.
Ja tässä kohtaa mä pysähdyn. Koska tää tuntuu aika tärkeältä. Me puhutaan niin usein faktoista ja realismista ja kriittisestä ajattelusta. Ja ne kaikki on tärkeitä. Mutta joskus ne yksin ei riitä. Joskus me tarvitaan myös uskoa. Sellaista jotain pehmeätä valoa, joka sanoo että: “Kokeillaan silti.”
Mä oon ollut mukana tilanteissa, joissa mikään ei varsinaisesti viitannut onnistumiseen. Aikataulut oli myöhässä, resurssit tiukilla, epävarmuutta on ilmassa. Mutta silti joku sanoi että: “Kyllä mä uskon, että tää voi vielä kääntyä hyväksi.” Ja joskus se on riittänyt. Ei siksi, että asiat olisivat yhtäkkiä helpottuneet, vaan siksi, että se näkymä, johon me katottiin, muuttui. Me ei enää katsottu ongelmaa, vaan me katsottiin mahdollisuutta.
Ja en mä tarkoita, että pitäisi kaikkeen uskoa niin sinisilmäisesti, mutta mä uskon, että ilman pientä harhaa me ei uskalleta ottaa askeleita.
Ajattele vaikka rakkautta. Kukaan ei aloita suhdetta siksi, että kaikki faktat sopii yhteen. Me aloitetaan, koska me nähdään jotain, mitä ei voi vielä todistaa. Jotain, mihin tekee mieli luottaa.
Muutos on vähän samanlainen. Se ei koskaan ole täysin valmis ennen kuin me lähdetään liikkeelle. Ja liikkeelle ei lähdetä pelkästään tiedolla, vaan myös toivolla.
Ehkä just siksi me tarvitaan vähän taikuutta. Ei siksi, että maailma olisi joku satu. Vaan siksi, että joskus nää sadut auttavat meitä näkemään sen, mikä on vielä piilossa.
Ja kun se näkyy edes hetken, me saatetaan huomata, että ollaan jo pikkasen lähempänä sitä, mitä kohti me ollaan kulkemassa.
Kiitos, kun olit mukana tällä matkalla. Täällä, missä aprillipäivän nauru kohtasi narrien viisauden, missä silmä uskalsi valehdella ja sydän jäi silti lempeästi sykkimään. Missä sanat jäi välillä sanomatta, mutta oivallukset eivät kadonneet, ne vain odottivat oikeata tilaa, tullakseen näkyviin.
Ja jos mä jotain toivon, niin sen, että tämän sarjan jälkeen sä katsot maailmaa hetken toisella tavalla. Et pelokkaammin, tai sinisilmäisemmin, vaan pikkaisen lämpimämmin. Että sä huomaat sen, miten me kaikki rakennetaan todellisuutta joka hetki. Ja että siinä rakentamisessa on tilaa valolle, leikille ja muutokselle, joka ei oo kontrollia, vaan kutsu.
Mä oon äärettömän kiitollinen siitä, että sä kuuntelit. Tää oli Joku muutos mikä -podcastin ensimmäinen kokonainen jakso. Ja mulle henkilökohtaisesti se tarkoittaa aika paljon, että joku kuunteli. Että me jaettiin tämä hetki. Että ehkä jossain kohtaa sä nyökkäsit hiljaa ja ajattelit: “Niin, joo, niinpä.”
Mutta sä voit milloin tahansa palata näihin jaksoihin, jakaa ne eteenpäin, tai vaan kantaa mukana sitä ajatusta, että joskus pienikin illuusio voi olla just se, mikä näyttää meille uuden suunnan.
Nähdään ja kuullaan seuraavassa jaksossa!
mikkoLohenoja
Linkit