Kuuntele jakso

https://mikkolohenoja.com/wp-content/uploads/Jonnet-ei-muista.mp3

Lue käsikirjoitus

Moi! Mä olen Mikko Lohenoja, ja tää on Joku muutos mikä -podcast.

Tänään mä puhun sellaisesta ilmiöstä, joka kuulostaa ensin vain sellaiselta vanhalta vitsiltä ja meemiltä. Mutta kun sitä pysähtyy miettimään, se alkaakin kertoa hieman isompaa tarinaa. Tää jakso lähtee liikkeelle siitä lauseesta: Jonnet ei muista.

Ja kyllä, ehkä sun keho jo reagoi johonkin tuttuun. Ehkä sä hymyilit, ehkä vähän muljautit silmiäsi, ehkä ajattelit että aa okei! Tää oli tuttu juttu, eli siis jonnet ei muista faksilaitteita, diskettejä, c-kasetin kelaamista lyijykynällä, markka-aikaa, jopa CD-levyjä. Eli mitä näitä nyt on, kaikkea jota on ollut suunnilleen hieman ennen kuin podcastit ja somet keksittiin, ja jotka nykyisin on enemmän tai vähemmän siellä museon puolella.

---

Tää kuuluisa jonne, jonka nimi ei muuten ollut edes Jonne, on muodostunut meidän viralliseksi edustajaksi sukupolvien kuilulle, ja erityisesti sellaisella sävyllä että nuorempaa sukupolvea katsotaan hieman alaspäin.

Eli kun tätä sävykulmaa miettii, niin oikeastaan tässä piilee jotain muutakin mielenkiintoista kuin ihan vaan meidän kollektiivinen muisti kulttuurista tai teknologian kehittymisestä.

Meidän tapa sanoa sävyttyneesti, että joku ei muista, tai joku ei tajuu, tai korostaa että joku ei tiedä, kertoo ehkä enemmän meistä kuin siitä toisesta. Ja työelämässä se voi tarkoittaa kierrellysti esimerkiksi sitä, että me ei uskalleta kysyä lisää. Voi olla, että me ollaan jo päätetty, että toinen ei ymmärrä. Ja jos me ei kysytä, niin me ei myöskään lähdetä jakamaan, eikä opita toisiltamme.

Jos lähdetään miettimään, että joku ehdottaa työpalaverissa uutta ideaa ja sulla nousee jo valmiiksi ajatus: “Tää on kokeiltu. Ei se toimi.”

Tai ehkä sä oot ollut se, joka ehdottaa jotain uutta, ja sä huomaat, että huoneessa vaihtuu katseita, eikä kukaan oikein tartu kiinni.

Tällaisessa tilanteessa ei yleensä puhuta siitä, mitä siinä oikeasti tapahtuu.

Ei sanota ääneen: “Mä en ehkä ymmärrä, mutta mä haluaisin.”

Tai: “Tää kuulostaa mulle pelottavan tutulta – ja se ei silloin päättynyt hyvin.”

Työelämässä me ollaan kyllä hyviä puhumaan asioista, mutta just näissä tärkeissä kohdissa me ei ehkä olla niin hyviä puhumaan toistemme kanssa. Nää on kaksi eri asiaa.

Tässä jaksossa mä haluan kulkea sun kanssa vähän rauhallisemmin, vähän syvemmälle, sellaiseen täydelliseen paikkaan, missä työelämän ilmiöt ei oo pelkkiä menetelmiä tai prosesseja, vaan tunteita ja tulkintoja.

Ja ihan ensimmäinen asia, jonka haluan nostaa pintaan, on se, miten me opitaan.

Se ei tapahdu nimittäin yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Mä opin esim tästä podcastin tekemisestä just silloin eniten, kun saan teiltä palautetta ja reflektoin sitä. Ja se on ihanaa!

Tutkijat puhuu hiljaisesta tiedosta, sellaisesta osaamisesta, jota ei ole kirjattu minnekään. Pitkäikäisisissä työyhteisöissä tää varmasti korostuu, ja tietynlaisissa työkulttuureissa. Se näkyy siinä, miten joku osaa reagoida kriisissä, tai miten tiimiläinen osaa lukea tunnelmaa kokouksessa.

Hiljainen tieto ei siirry perehdytysmateriaalissa. Se siirtyy, jos siirtyy, vain silloin kun me ollaan aidosti vuorovaikutuksessa.

Ja nyt tullaan siihen: jos me sanotaan “nuoret ei tajua”, tai ajatellaan että “ei tässä oo mitään uutta”, me ollaan jo katkaistu virta. Suljettu kanava. Laitettu ovi kiinni ennen kuin toinen edes ehti koputtaa.

Mutta me voidaan myös valita toisin.

Ja se ei vaadi mitään suurta projektia, ei laivaseminaaria, eikä edes tiimin vetäytymispäivää.

Välillä riittää ihan vaan se, että pysähtyy kysymään: “Miten sä tän näet?”

Mä uskon, että me ollaan parempia oppimaan kuin mitä me muistetaan. Ja että meillä on kyky nähdä vanhoissakin asioissa jotain uutta, jos me annetaan toisillemme tilaa kertoa, miksi just nyt, just vaikka nyt tänä keväänä, tää idea voi olla erilainen kuin silloin kolme vuotta sitten.

Ja ehkä silloin käykin niin, että meidän ei enää tarvii miettiä, kuka muistaa vanhoja ja kuka ei, vaan aletaan yhdessä hahmottaa, mitä tässä voisi syntyä. Tällä tavoin me kuljetaan hiljaisista oletuksista kohti yhteistä ääntä.

Sä voit tänään ehkä hetken kuunnella pidempään, jos joku kertoo jonkun vähän kummallisen jutun. Ehkä voit kysyä lisää. Ehkä sä voit jakaa myös jonkin oman muistosi. Ei siksi, että se olisi täydellinen tai kovin erikoinen. Vaan siksi, että se voisi yhdistää. Mä uskon, että siitä syntyy jotain.

Seuraavaks me sukelletaan syvemmälle siihen hetkeen, kun tällainen uusi ehdotus kuulostaa tutulta, ehkä liiankin tutulta. Ja mitä silloin tapahtuu kehossa, mielessä ja muistissa.

---

Nyt mä puhun siitä, kun joku ehdottaa jotain uutta, ja toinen sanoo:

”Täähän on jo kokeiltu.”

Ja sitten siihen hän lisää vielä pienen mutta painavan loppukaneetin:

”Eikä tää toiminut silloinkaan.”

Kuulostaako tutulta? Ehkä sä oot itse joskus sanonut niin, tai sulle on sanottu näin.

Ja voi olla, että molemmissa tapauksissa on ollut joku hyvä syy. Ehkä taustalla on ollut pettymys, ehkä halu suojella jotain.

Mutta mitä jos me ollaan silloin väärässä? Ei niinkään sen idean suhteen, vaan sen kommentin ajoituksen kanssa?

Välillä huomaa sellaisia tilanteita, joissa joku ehdottaa jotain, joka saa toisen nyökkäämään ensin hymyillen ja sitten onkin hieman varautunut. Se kuulostaa liian tutulta. Se muistuttaa jostain vanhasta, jolloin meissä aktivoituu suojareaktio. Ajatus siitä että ”En halua mennä siihen uudestaan.”

Jos tää tulee vastaan, niin voisi olla kiinnostavaa esittää pehmeä vastakysymys. Entä jos tää ei olekaan täysin sama idea, vaan siinä on sama ydin, mutta eri versiolla?

Vähän niin kuin musiikissa.

Steve Winwoodin Higher Love oli aikanaan kaunis biisi. Mutta kun Kygo remiksasi sen ja toi siihen Whitney Houstonin äänen, siitä tuli jotain, joka ei ollut pelkästään uusi versio – se oli kokonaan uusi kokemus.

Sama melodia, mutta eri tuotanto. Sama ajatus mutta eri rytmi.

Työelämässä me ei olla vielä ihan opittu tätä remiksien nerokasta ajatusta. Me helposti ajatellaan, että jos joku juttu ei toiminut silloin kerran, se ei voi toimia enää koskaan.

Mutta maailma muuttuu. Teknologia kehittyy. Ihmiset vaihtuu. Ja ehkä myös se tunnetila, se kulttuurinen ilmapiiri, jossa asiaa ehdotetaan, voi olla tällä kertaa otollisempi.

Mä oon ollut mukana tilanteessa, jossa nuori työntekijä ehdotti kevyttä tiimivetoista päätöksentekoa. Ja vanhempi kollega totesi heti: “Scrumia kokeiltiin kymmenen vuotta sitten. Ei toiminu.”

Ja kyllä, näin tosiaan oli tapahtunut. Mutta silloin ei ollut nykyisiä työkaluja. Ei ollut samaa tiimidynamiikkaa. Eikä ollut tätä nuorta ihmistä, joka nyt ehdotti sitä omasta näkökulmastaan käsin. Ja sitten muutaman kuukauden päästä huomattiin, että tälle olikin tilausta, ja kaikki tiimissä halusikin sen, kun siihen löytyi uuteen aikaan sopiva sovitus pienellä tuoreella twistillä.

Me ei aina muisteta, että myös sama idea eri ihmiseltä on jo itsessään uusi idea. Joka voi jopa tuntua joskus hassulta.

Ja ehkä meidän pitäisi olla vähän enemmän kuin musiikin ystävät, jotka tunnistaa tutun biisin, sieltä uuden version pohjalta. Ja silti innostuu siitä uudelleen, koska nyt se kuulostaakin joltain, mitä ei ennen ollut.

Ei vain siksi, että se olisi uusi, vaan koska se toimii just nyt.

Tässä jaksossa mä halusin lempeästi haastaa meitä kaikkia tarkastelemaan sitä hetkeä, kun joku ehdottaa jotain, joka kuulostaa vanhalta.

Ehkä me voitaisiin silloin kokeilla toista reaktiota kuin torjuntaa.

Voisi vaikka kysyä: “Mikä tässä on sulle tärkeää?”

Tai: “Mitä sä toivoisit, että nyt tapahtuu toisin kuin viimeksi?”

Ja samalla voisi itsekin kertoa, mitä silloin tapahtui. Ei tyrmätäkseen, vaan antaakseen kontekstin.

Koska muutos ei synny siitä, että torjutaan.

Se syntyy siitä, että tutkitaan yhdessä.

Ja joskus – ehkä useammin kuin me muistetaan – vanha ajatus toimii uudelleen, kun se saa uuden äänen.

ehkä tänään voit tänään kuunnella jotain tuttua kappaletta uudella korvalla.

Ja ehkä myös kuulla jonkun toisen ehdotuksen niin, kuin se olisi remix – ei toisto.

Seuraavaksi me sukelletaan syvemmälle siihen, mitä tapahtuu, kun me ei enää edes ehdoteta mitään – koska muistetaan vaan sen kerran, kun kaikki meni pieleen.

Puhutaan muistoista, jotka estävät meitä uudistumasta.

---

Nyt pysähdytään sellaiseen hetkeen, jossa me ei enää suunnitella eikä ehdoteta – vaan muistetaan.

Me ollaan siinä kohtaa, missä ideat ei törmää uuteen eikä vanhaan, vaan varjoon.

Se varjo on kokemus.

Tai ehkä vielä tarkemmin: epäonnistumisen muisto.

Se ei näy kalenterissa eikä se ole kirjattuna pöytäkirjaan, mutta se elää meissä.

Se voi olla joku kokeilu, joka aikoinaan meni pieleen.

Liian aikaisin, väärällä porukalla, ilman tukea.

Ja se, mitä silloin tapahtui – se jää kehoon.

Mä oon ollut huoneessa, jossa joku ehdottaa ihan aidosti jotain innostavaa, jotain tuoretta.

Ja ennen kuin kukaan ehtii reagoida, joku sanoo:

“Tää oli jo ysärillä – ja silloin se oli kamalaa.”

Ja siinä hetkessä ilmapiiri muuttuu.

Se ei oo vihamielinen, mutta siinä on jotain pysäyttävää.

Sellainen ääneen sanomaton tunne, että nyt ei ehkä kannata jatkaa.

Ja mä ymmärrän sen.

Koska jos oot joskus ollut mukana projektissa, joka hajosi, paloi loppuun tai jäi kesken – sä kannat siitä jotain mukanasi.

Ja vaikka sä et puhuisi siitä, se saattaa puhua sun puolestasi.

Psykologit kutsuvat tätä jälkikaiuksi – se on kuin tunne, joka toistuu uudessa tilanteessa, vaikka tilanne ei ole enää sama.

Työelämässä tätä tapahtuu koko ajan.

Me ei torjuta ideoita siksi, että ne on huonoja – vaan koska me pelätään, että historia toistaa itseään.

Me ei lähdetä mukaan, koska se muistuttaa meitä jostain, mitä me ei haluta kokea enää.

Ja se on inhimillistä.

Mutta se voi myös estää meitä näkemästä, että nyt ei ole enää sama aika, eikä samat ihmiset.

Mä oon itse ollut tilanteessa, jossa ehdotan jotain, ja huomaan, että en oikeasti usko siihen.

En siksi, ettei se olisi hyvä ajatus – vaan koska muistan vaan sen yhden kerran, kun se ei toiminut.

Ja silloin mun äänessä kuuluu varaus.

Ja ehkä joku muu aistii sen – ja varautuu myös.

Yhtäkkiä meillä on huone täynnä ihmisiä, jotka eivät vastusta mitään, mutta eivät myöskään uskalla toivoa.

Ja se on ehkä kaikkein surullisin tila.

Mutta se ei ole lopullinen. Koska joskus riittää, että me sanotaan ääneen, mitä tapahtui silloin. Että joku uskaltaa kertoa, miksi tämä idea pelottaa, tai mitä silloin jäi kesken. Ei draamailuna, ei itsesäälissä – vaan sellaisena lempeänä muistona, joka haluaa tulla kuulluksi.

Kun me muistetaan yhdessä, me voidaan myös antaa anteeksi. Ei vain muille – vaan myös itsellemme.

Me voidaan sanoa:

”Silloin ei ollut tukea. Nyt on.” Tai: ”Silloin tämä ei ollut meidän juttu. Mutta ehkä nyt se on.”

Tää ei tarkoita, että meidän pitäisi unohtaa, mutta ehkä me voitaisiin lopettaa muistamasta pelkästään sitä, mikä meni pieleen.

Ja muistettaisiin myös se rohkeus, jolla me silloinkin yritettiin. Koska ehkä se on se, mitä me oikeasti tarvitaan takaisin.

Jos joku sinulle tänään ehdottaa jotain tuttua, voit ehkä sanoa: “Se oli silloin vaikeaa. Mutta ehkä nyt voisi olla toisin.”

Seuraavaksi me ei enää muistella , me aletaan rakentaa. Puhutaan siitä, mitä syntyy, kun me ei enää kysytä, tajuaako toinen – vaan aletaan oikeasti kuunnella. Ja siinä kohtaa voi tapahtua jotain: Yhteys. Uusi ajatus.

Ja ehkä myös se hetki, kun vanha idea alkaa taas tuntua toiveelta.

---

Me ollaan yhdessä puhuttu siitä, miten ymmärtäminen ei aina synny. Miten se voi katketa heti alkuun, kun oletetaan, että joku ei tajua.

Me ollaan tarkasteltu, miten vanha idea voi kuulostaa uudelta, jos me suostutaan kuulemaan se tuorein korvin.

Me ollaan myös pysähdytty niihin hetkiin, kun epäonnistumisen muisto nostaa suojat pystyyn, ja miten me kannetaan organisaatioissakin muistoja, joita kukaan ei enää muista ääneen – mutta jotka silti vaikuttavat kaikkeen.

Ja nyt, tänään, me ollaan siinä kohdassa, jossa vois tapahtua jotain.

Ei radikaalia. Ei mullistavaa. Vaan sellaista hiljaista siirtymää.

Kun sä seuraavan kerran huomaat ajattelevasi, että toinen ei tajua – ehkä sä voit jäädä hetkeksi siihen ajatukseen.

Ei siksi, että se olisi väärin.

Vaan siksi, että ehkä sen alla on jotain.

Ehkä siellä on tunne, että sua ei ole ennen kuultu.

Tai muisto siitä, kun kaikki meni pieleen.

Tai ehkä vaan pieni kaipuu siihen, että joku joskus tajuaisi sua.

Ja se on täysin inhimillistä.

Mutta just siksi, kun me ymmärretään se, me voidaan valita toisin.

Me voidaan kysyä:

”Haluatko kertoa lisää?”

Tai:

”Mitä sulle tässä olisi tärkeää?”

Ja ehkä vielä tärkeämmin:

”Miten sä haluaisit tulla nähdyksi?”

Koska työelämässä me puhutaan helposti titteleistä, toimenkuvista ja tavoitteista.

Mutta lopulta me halutaan tulla nähdyksi ihmisinä. Sellaisina, joilla on historia, toiveita ja keskeneräisyyttä.

Me halutaan, että joku sanoo: ”Sun ääni kuuluu.”

Ja silloin voi syntyä se pieni hetki, jossa ajatus alkaa elää.

Ei enää yksin, vaan yhteisenä.

Mä en usko, että meidän pitää tajuta kaikkea.

En edes usko, että se on mahdollista.

Mutta mä uskon, että me voidaan aina yrittää ymmärtää.

Ja kun me ymmärretään edes vähän enemmän, me kohdataan vähän lempeämmin.

Ja kun me kohdataan lempeämmin, me uskalletaan ehdottaa jotain uutta.

Ja kun joku uskaltaa ehdottaa, ehkä joku toinen uskaltaa tarttua siihen.

Ja siitä syntyy se, mitä ei vielä ole.

Tämä jakso ei ollut yritys selittää maailmaa loppuun, vaan kutsu katsoa toista vähän uudella valolla.

Se valo ei ole kirkas eikä pakottava. Se on enemmän kuin kynttilän liekki: tarpeeksi, että näkee toisen kasvot, ja omatkin paremmin.

Kiitos kun olit mukana. Kiitos kun pysähdyit.

Mä toivon, että joku kohtaaminen sulle tänään tuntuu vähän pehmeämmältä.

Ja jos sä joskus kuulet sen lauseen: “Jonnet ei muista”,

niin ehkä sä hymyilet vähän.

Ja kysyt lempeästi:

“Mutta haluisitko sä kuitenkin kertoa, mitä sä ajattelet?”

Koska siitä saattaa syntyä jotakin.

Ja se jokin voi olla just se, mitä me tarvitaan.