Joku muutos mikä -podcastin seitsemännessä jaksossa ”Johtaminen yksilön silmin” pysähdytään inhimillisen johtamisen äärelle – siihen, miltä tuntuu, kun työntekijä ja johto katsovat samaa peiliä.
Mitä tapahtuu, kun kukaan ei kysy, miten sä voit? Kun kaikki ei mahdu kalenteriin? Kun mikään ei muutu, vaikka sä annat kaikkesi? Entä mitä syntyy, jos sut oikeasti nähdään, valitaan ja kuullaan sellaisena kuin sä olet?
Mikko Lohenoja kuljettaa kuulijan niiden hetkien läpi, jotka paljastavat, miksi yksilölähtöinen johtaminen ei ole toivelista vaan rytmitajuinen tapa kohdata toinen ihminen. Jakso rakentuu intiimeistä oivalluksista, pehmeästä tarkkuudesta ja siitä hiljaisesta tiedosta, joka syntyy vasta kun pysähdytään.
Tämä jakso on erityisesti sinulle, joka haluat johtaa toisia ja itseäsi vähän viisaammin. Ja sinulle, joka ehkä tarvitset juuri nyt jonkun, joka sanoo: “Mä nään sut.”
Kuuntele jakso
Tässä jaksossa äänessä on tekijän oma ääniklooni, synteettisesti tuotettu versio hänen puheestaan. Lue lisää kokeilusta jakson #5 tarinasta.
Lue käsikirjoitus
Moi!
Nyt näyttää siltä, että mut on ylennetty työntekijäksi ja Mikko pomoksi, koska tänäänkin äänessä on kokonaan Mikon digitaalinen kaksonen, eli synteettinen kloonattu ääni.
Mikko on nyt just palaverissa, ja sit se editoi tätä jaksoa, mutta täytyypä ottaa sen jälkeen puheeksi, täyttyykö jo mun tunnit, että voisin päästä jo ammattiliiton liksoille.
Moi! Mä olen Mikko Lohenoja, ja tää on Joku muutos mikä -podcast.
Tänään mä haluun puhua sulle peilistä. Mutta en siitä eteisen peilistä vaan siitä toisesta, joka näyttää vähän syvemmälle. Sinne, missä näkyy, kumpi puoli musta johtaa ja kumpi puoli tekee.
Työelämässä yhä useampi on jollain tavalla yksinyrittäjä. Jos mä ajattelen omalle kohdalleni tätä, niin se tarkottaa, että mä oon sekä johto että työntekijä. Sama pää, samat aivot, samat tunteet – ja silti joskus ihan eri suunta.
Jos vaikka toinen puoli musta haluu levätä, ja toinen haluukin kehittää. Yks puoli haluu päästä vähemmällä, ja toinen taas haluu palvella täydellisemmin. Ja kaikki tää tapahtuu yhdessä kehossa, saman päivän aikana.
Jos mä yritän toteuttaa kaiken mitä toivon, ei oikeestaan voi saada aikaan mitään kunnolla. Ja tää hajottaa. Mut jos mä jätän kuuntelematta, niin sekään ei oikein käy. Eli jotain pitäis valita.
Ja tässä kohtaa käsite yksilölähtöinen johtaminen, myös organisaatioissa, saa ihan uuden merkityksen. Se on sitä, että pysähdytään ja kuunnellaan. Jos mä tätäkin ajattelen omasta näkökulmasta, mä voisin kysyä että mitä mä oikeesti tarviin just nyt. Ei sitä, mitä mä haluun pinnassa, vaan mikä mun suunta on, kun mä oon rehellinen itselleni.
Mä uskon, että tää koskee kaikkia: tiimejä, esihenkilöitä, organisaatioita. Me ei voida johtaa ketään, jos ei me kuulla, mihin ihmiset oikeesti taipuu. Ja toisaalta, ei me oikein voida kuulla, jos me ei uskalleta pysähtyä.
Jos sä oot nyt vaikka esihenkilö tai tiiminvetäjä, niin mieti tätä: mitä jos sä katsoisit sun tiimiä samoin silmin kuin mä, kun mä katon itteeni peilistä? Näetkö sä vaan työroolin? Vai näetkö sen ristiriidan, jonkun toiveen, vaikka pienen suunnanmuutoksen mahdollisuuden?
Johtamisen ei tarvitse olla kontrollia. Sen tulisi olla ennemminkin virittäytymistä. Sitä, että uskaltaa kuulla jotain, mihin ei ehkä oo heti vastausta, ja silti olla läsnä.
Jos yksinyrittäjän on lähes pakko oppia olemaan sekä johto että työntekijä, niin eikö organisaatioissakin pitäis uskaltaa kuulla kumpaakin ääntä?
Kun mä puhun siitä, että työelämässäkin pitää kuulla itseään tai toista, niin ei se oo aina helppoo.
Mulla ei oo käytössä mitään HR-työkalua tai kyselyä, joka kysyy multa kerran viikossa että “Miten menee?” Kukaan ei laadi mulle pulssikyselyä, eikä mulla oo tiimikaveria, joka kattoo mua palaverin jälkeen ja sanoo että “Sä muuten vaikutit aika poissaolevalta.”
Silti mä saan palautetta koko ajan: Työn rytmissä, reaktioissa, siinä miten mä tartun työhön aamulla. Siinä, kun mun hartiat jännittyy vaikka ei pitäis, tai siinä, kun joku juttu saa mut hymyilemään pitkään.
Työntekijäymmärrys ei aina tuu valmiiksi muotoiltuna datana. Se voi olla se vihdoin avautuva tunne, kun sä huomaat vältteleväs yhtä tehtävää viidettä päivää putkeen. Tai kun sä et malta lopettaa jotain ideaa, vaikka kello on jo vaikka mitä.
Nää kaikki on viestejä, joista ymmärrys rakentuu. Mä uskon, että se mitä me kutsutaan työntekijäymmärrykseksi, on pohjimmiltaan aika inhimillistä ja tosi herkkää. Se voi olla just sitä hiljaista tietoa, joka virtaa koko ajan, jos vaan malttaa kuunnella. Mä oon opetellut sitä, että kun mä huomaan jonkun oman reaktion, mä koitan pysähtyä reflektoimaan sitä. En aina muista, mutta tarpeeks usein.
Ja organisaatioissa tää pätee kans. Ei voida katsoa pelkkää dataa, joka tulee joskus, vaan pysähtymistä yksittäisten ihmisten kohdalle. Sellasta, missä joku voi sanoa ääneen: “Musta tuntuu tältä”.
Työntekijäymmärrystä ei suoriteta, vaan se on aktiivista läsnäoloa. Ja sitä voi harjoitella, ilman että sitä heti pitää ratkaista.
Sä tiedät, kun on se hetki kun kaikki tuntuu tärkeeltä. Kaikki pitäis ehtiä, ja kaikki pitäis tehdä. Kaiken pitäis olla jo valmiina, mielellään jo eilen. Mutta kaikki ei mahdu kalenteriin. Ei mulla, eikä sullakaan. Paitsi jos sä käytät tekoälyagenttia, kuulemma sit on aikaa.
Henkilövetoisena toimijana mä törmään tähän jatkuvasti. Mulla on miljoona ideaa, kymmenen asiakasta, jotka ansaitsis heti kaiken, mitä ne pyytää. Mulla on käynnissä sata kehitysjuttua, joista jokainen vois olla ”se seuraava iso askel”.
Mut mä en vaan pysty kaikkeen. Ja kun sen tajuaa, ei vaan ajatuksena vaan tunteena, se tekee kipeetä. Koska jokaisesta valinnasta seuraa myös se, mihin ei tartuta. Silloin mä joudun kohtaamaan sen, minkä mä jätän pois.
Mutta toisaalta just silloin syntyy jotain kaunista, siinä hetkessä kun mä valitsen, mitä mä oikeesti teen. Kun mä sanon itselleni: ”Tää riittää nyt.”, tai: ”Tää on tärkeintä tänään.”
Silloin se, mitä mä teen, saa tilaa. Silloin mun työ ei oo enää vaan kasa tehtävälistoja vaan joku harkittu muoto ja oikea suunta.
Ja organisaatioissa tää on ihan samanlaista.
Se houkutus sanoa ”tehdään kaikki” johtaa helposti siihen, että mitään ei oikeesti tehdä kunnolla.
Yksilölähtöinen johtaminen ei siis oo sitä, että täytetään työntekijöiden toivelistoja. Se on sitä, että kuullaan oleellinen sieltä toiveen takaa ja sit tehdään selkeä, inhimillinen ja rajattu valinta.
Joskus se tarkoittaa, että joku pettyy. Mut usein se tarkoittaa, että joku saa puolestaan tilan kukoistaa. Priorisoimisen ei tarvii siis olla vain kylmä päätös. Toisesta vinkkelistä katsottuna se voi olla lämmin teko, eräänlainen tapa sanoa: “Mä otan sut tosissaan ja siksi mä valitsen tämän ensin.”
Mä haluun puhua sulle hetken siitä hiljaisuudesta, kun kukaan ei sano mitään. Kun kukaan ei kehu mua, tai korjaa mun sanomisia, eikä pysähdy mun kohdalle. Silti jotain jää aina mietittäväksi.
Kun tekee yksin, ei saa lähipalautetta. Kukaan ei oo mun esihenkilö, eikä mulla oo kehityskeskusteluita tai tiimiläistä, joka taputtaa olalle.
Mut palaute ei katoa. Se vaan muuttaa muotoaan, hiljaisemmaksi. Se saattaa tulla kehon kautta kun tekee jonkun projektin ja huomaa, että sydän ei syki sen mukana, tai kun asiakas sanoo jonkun pienen lauseen, ja se jää kaikumaan takaraivoon viikoksi.
Tai kun sä huomaat toistavasi samaa tapaa vaikka se ei enää palvele sua.
Mun täytyy johtaa itteni kehityskeskusteluun vaikka kävelyllä tai illalla ennen nukkumaanmenoa. Silloin mä kysyn iteltäni: Mistä mä oon ylpeä? Missä musta tuntui, että jäin vajaaksi? Mikä sytytti mut viimeksi?
Nää ei oo isoja kysymyksiä, mut ne pitää mut liikkeessä.
Ja vaikka sä olisit töissä organisaatiossa, tää sama koskee ihan jokaista, joka ei saa tarpeeksi palautetta, tai ei enää usko sen merkitykseen.
Koska palaute ei oo vaan lause. Se on se hetki, kun joku oikeesti näkee sut, tai kun sä näet ittes.
Yksilölähtöinen johtaminen ei tarvii välttämättä määrämitallisia palautekyselyitä, mut se tarvii aina jonkun, joka uskaltaa pysähtyä vaikka vaan viideks minuutiks. Ja jos sun ympäristössä kukaan ei ehdi pysähtyä sun kohdalle, sä voit olla se, joka tekee sen itse.
On päiviä, jolloin mikään ei liiku, vaikka sä annat kaikkes. Sä ajattelet, että nyt se vihdoin muuttuu, ja sit se ei muutu kuitenkaan. Mä voin tehdä parhaani, mutta en voi vaikuttaa kaikkeen. Asiakkaan aikatauluihin, markkinoihin, tai siihen että joku ei vastaa. Joku innostuu ja sanoo “kyllä”, ja sitten katoaa.
Organisaatioissa tää näkyy eri tavalla, mut tuntuu ihan samalta. Sä oot työntekijä, jolla on ajatuksia, toiveita ja kehitysehdotuksia. Tai ihan vaan tunne, että joku juttu ei toimi.
Ja sit sä sanot sen ääneen, mutta mitään ei tapahdu.
Mut yksilölähtöinen johtaminenkaan ei takaa sitä, että kaikki muuttuu heti. Se tarkottaa sitä, että saat tulla kuulluksi, vaikka vastausta ei vielä oo. Kunhan joku istuu viereen ja sanoo: “Mä nään sut. Ja vaikka mä en voi tätä heti korjata, mä otan tän vastaan.”
Silloin jotain jo muuttuu, koska ihmiselle riittää usein se, että saa olla totta jossain, edes hetken.
Mä oon joskus sanonut itelleni ääneen: “Kaikki ei voi muuttua just nyt. Mut mä en katoa tästä mihinkään.” Ja se on riittänyt.
Jos sä oot tilanteessa, jossa mikään ei liiku, ehkä tärkeintä on muistaa, että sun kokemus on silti totta ja se ansaitsee tulla nähdyksi.
Mä haluun päättää tän jakson niihin sanoihin, jotka ei ehkä oo uusia, mut jotka me unohdetaan liian usein: ”Sä saat valita, ja sut voidaan valita”.
Se ei tarkota, että kaikki sun toiveet toteutuu, eikä sitä, että kaikki ovet on aina auki.
Mut se tarkottaa, että sä saat pysähtyä ja sanoa: “Tässä on se, mikä on mulle merkityksellistä.” Ja että joku toinen voi kuulla sen ja vastata siihen.
Mä valitsen joka päivä, mitä teen ja miten teen. Mut se valinta ei oo vaan tekninen, vaan yhtä lailla se on tunnevalinta. Mihin suuntaan mun sydän on menossa, ja missä kohdassa mä oon elossa?
Ja kun mä kohtaan toisen ihmisen – asiakkaan, kumppanin, kuulijan – mä huomaan, että se hetki kun mä oon totta, on usein se hetki, kun mut valitaan mukaan.
Ei siksi että mä oisin täydellinen, vaan siksi että mä oon läsnä itselleni.
Yksilölähtöinen johtaminen on tätä. Se ei vaadi isoja uudistuksia mutta se vaatii tilan, jossa ihminen saa sanoa: Mä oon tässä. Tällaisena. Uskallatko nähdä mut?
Ja kun se tila löytyy, silloin tapahtuu jotain, mitä ei voi pakottaa. Silloin syntyy luottamus, jonka varaan voi rakentaa ihan mitä tahansa.
Tässä oli tämän viikon jakso, kiitos kun kuuntelit! Jos tää jakso jäi sun mieleen, tuu sanoo moi vaikka Linkkarissa, tai pysähdy hetkeks sun omaan peiliin ja kysy:
Mihin sä haluut kuulua? Ja mitä sä haluut valita just nyt?
mikkoLohenoja
Linkit