Joku muutos mikä -podcastin kahdeksannessa jaksossa ”Pienet suuret kysymykset tekoälystä” pysähdytään tekoälyn inhimillisten rajojen äärelle, eli siihen, missä koneen logiikka loppuu ja ihmisen vastuu, harkinta ja oma ääni alkavat.
Mitä tapahtuu, kun algoritmi ehdottaa, priorisoi ja ohjaa valintojasi? Entä kun somepostauksesi kuulostaa koneen, ei enää sinun ääneltäsi? Kuka kantaa vastuun koneen virheistä, ja kuka päättää, minkä verran päätöksistä säilytetään omissa käsissä?
Mikko Lohenoja kuljettaa kuulijan tekoälyyn liittyvien arkisten esimerkkien, hiljaisten arvojen ja henkilökohtaisten havaintojen läpi. Jakso rakentuu pohdinnoista siitä, miksi inhimillinen rytmi, epäröinti ja omat valinnat ovat tärkeitä digitaalisuuden keskellä.
Tämä jakso on erityisesti sinulle, joka haluat pysähtyä miettimään, mikä tekee ihmisestä ihmisen myös tekoälyn aikakaudella, ja muistuttaa, että kaikkea ei tarvitse eikä kannata ulkoistaa koneelle.
Kuuntele jakso
Tässä jaksossa äänessä on tekijän oma ääniklooni, synteettisesti tuotettu versio hänen puheestaan. Lue lisää kokeilusta jakson #5 tarinasta.
Lue käsikirjoitus
Moi!
Tää on itse asiassa jo neljäs jakso, jossa äänessä on kokonaan Mikon digitaalinen kaksonen, eli synteettinen kloonattu ääni.
Ulkolämpömittarista päätellen alkaa myös kovaa vauhtia näyttää siltä, että mä olen pian historian ensimmäinen synteettinen äänessä oleva suomalainen media-alan kesätyöläinen.
Onneksi mun palvelinkeskuksessa on hyvä jäähdytys.
Moi! Mä olen Mikko Lohenoja, ja tää podcast on nimeltään Joku muutos mikä.
Tekoäly on tullut meidän arkeen melkein salaa. Mutta mitä se muuttaa meissä, kun se alkaa ajatella puolestamme? Tänään mä käyn läpi viis näkökulmaa ja mietin, mitä me halutaan pitää meidän omana.
Mä en voi ajatella tekoälyä ilman että heti seuraavaks mä ajattelen itseäni sen mukana. Eli sitä, mitä jää ihmiselle, kun kone on mukana melkein kaikessa.
Sä ehkä tiedät sen tunteen, kun sun pitäis tehdä joku päätös, mut sä et oo varma, mitä sä tunnet tai sä haluut? Ja sit joku ehdottaa sulle jotain niin hyvää vaihtoehtoa, että se alkaa kuulostaa siltä ainoalta järkevältä. Ja sä alat vähän niinku ulkoistaa sen päätöksen. ”No kai tää nyt on oikein, kun tää tuli näin helposti.”
Mä mietin, että voiko meille käydä noin tekoälyn kanssa. Että se ehdottaa, se kirjoittaa, se muistuttaa, se priorisoi… ja me ajatellaan, että no, kai se tietää. Kai tää on nyt se ratkaisu.
Ja sit käykin niin, että me lakataan vähän ajattelemasta itse.
Mä kuulin yhdeltä kaverilta, joka tekee markkinointia, että hän käytti tekoälyä uusien somepostausten ideoinnissa. Ja aluks se oli ihan mahtavaa – aikaa säästyi, ideat tuli nopeesti, ei tarvinnut enää istua tyhjän paperin ääressä.
Mut jonkin ajan päästä se huomas, että sen oma ääni alkoi kadota. Ne postaukset kuulosti hyviltä, mutta ei enää siltä, miltä hän itse kuulostaa. Ne ei enää ollut hänen omia postauksia. Ja se oli vähän pelottavaa.
Mä tajusin silloin jotain. Tekoäly ei tee virheitä samalla tavalla kuin me ihmiset. Se ei epäröi. Se ei jää jumiin sen tunteisiin. Se ei stressaa huonoa yötä, eikä se mieti, että ”voinks mä nyt sanoa tän ääneen”. Se on tehokas. Mut se ei oo ihminen.
Siks meidän täytyy pitää kiinni siitä, että meillä on oikeus epäröidä. Meillä on oikeus olla epävarmoja ja oikeus sanoa: “en tiedä vielä”. Just siellä on usein meidän inhimillisin, ja tärkein harkinnan paikka.
Tekoäly voi ehdottaa ja se voi tukea. Se voi tietysti nopeuttaa ja helpottaa. Mutta sen ei pidä koskaan olla se, joka kantaa meidän vastuuta.
Se ei tunne sun asiakasta. Se ei tiedä sun hiljaisia arvoja. Se ei tunne sun menetyksiä, eikä se tiedä, mitä sä oot oppinut niistä.
Jos me kerran saadaan rakentaa tekoälystä apuri, miksei me samalla rakennettais itsellemme lisää tilaa olla rehellisesti inhimillisiä? Mitä jos vastuullinen tekoälyn käyttö alkaakin siitä, että me muistetaan, kuka täällä lopulta tekee päätökset?
Joten mä kysyn sulta – ja samalla itseltäni: Minkä päätöksen sä haluut säilyttää itselläs, vaikka joku kone sanois sulle, että se osaa sen puolestasi?
Algoritmi ehdotti tänäänkin mulle uutisia, biisejä ja lenkkipolkuja. Kaikki oli jotenkin just mulle sopivaa. Just mun makuun. Just mun fiilikseen.
Ja sit mua vähän kylmäs.
Meillä voi mennä kokonaisia päiviä aika monen algoritmin kanssa. Eikä me edes tajuta sitä, kun joku sanoo sulle jotain tosi osuvaa. Hetken se tuntuu ihanalta. Et “vau, toi näkee mut”. Mut sit iskee pieni epäilys: mitä se oikeastaan tietää musta, ja miten?
Me eletään maailmassa, jossa tieto kulkee nopeasti, ja me ollaan totuttu siihen, että asiat vaan vähän niinku tapahtuu. Mutta kun tekoäly tekee jotakin meidän puolesta, me ei aina ihan tarkkaan tiedetä millä perusteella ne tapahtuu. Mitä sille on syötetty, kuka sen on kouluttanut tai mitä se meistä olettaa?
Mä kuulin yhdestä yrittäjästä, joka käytti tekoälyä verkkosivujen tekstien luonnosteluun. Ja ne tekstit kuulosti todella hyviltä – niin hyviltä, että hän mietti: “voinks mä julkaista nää suoraan?”
Mut kerran hän huomasi pienen virheen. Asiavirhe, ei kauheen iso, mut silti väärin. Ja se herätti, koska se virhe ei oikeastaan ollut hänen oma, vaan se oli koneen. Mutta jos joku olisi lukenut sen – eihän kukaan olis sanonut: ”se oli tekoäly, eikä sä.” Se vastuu olis mennyt hänelle.
Silloin se oivalsi, että niin hyvältä kuin tekoälyn tuotokset näyttääkin, niistä pitää kantaa vastuu ihan kuin ne olis itse tehtyjä. Ja jos niin on, niin eikö silloin ole reilua tietää, mistä ne tulee?
Meidän pitäisi voida kysyä:
Kuka tän kirjoitti, ja millä perusteella tää valittiin just mulle? Tai että mistä tää algoritmi oppii ajattelemaan näin?
Tekoälyn kanssa läpinäkyvyys ei tarkoita täydellistä teknistä selitystä – vaan sitä, että mä tiedän, mikä kone tekee mun puolesta mitäkin. Että mulle kerrotaan, milloin mä puhun ihmiselle ja milloin botille. Että mä saan tietää, mitä dataa musta kerätään – ja mihin sitä käytetään.
Koska silloin mä voin tehdä valintoja. Niitä oikeita, omia valintoja. Ja se tuntuisi… kunnioitukselta ihmisenä olemista kohtaan.
Ehkä vastuullisuus tekoälyn kanssa ei ala siitä, mitä kaikkea me voidaan sillä tehdä – vaan siitä, että me pysähdytään ja kysytään:
Missä kohdassa tänään mä annan tekoälyn ajatella puolestani – ja milloin mä haluun muistaa, että mä saan vielä valita itse?
Entä millainen kuva meistä piirtyy, kun koneet tekee ne havainnot? Kun sä kirjoitat sähköpostia ja sun ohjelma ehdottaa sulle automaattisia lauseita. Kun sä selaat jotain, ja mainos nappaa kiinni siitä, mitä sä ehkä ajattelit. Kun sun tekemä sisältö jää osaksi jotain suurta mallia, josta joku toinen joskus saa jonkun idean.
Mihin kaikkeen tää kaikki oikein päätyy? Mä kuulin yhdestä firmasta, joka käytti tekoälytyökalua asiakaspalautteiden analysointiin. Se vaikutti fiksulta – tekoäly ryhmitteli palautteet, nosti toistuvat aiheet, ehdotti parannuksia. Osa niistä palautteista päätyi varmasti myös siihen tekoälyn taustamalliin. Ei ehkä suoraan nimellä toivottavasti – mutta kuitenkin. Eli tää sai heidät miettimään sitä, että esimerkiksi palauteviestit ei ole vain dataa. Ne on ihmisten kokemuksia. Ne on kiitoksia, pettymyksiä, joskus luottamuksen osoituksia. En usko, että kukaan oli tullut kysyneeks lupaa siihen, että nämä kokemukset syötetään koneelle.
Mä luulen, että moni meistä on joskus julkaissut kuvan, kopioinut tekstin, tai käyttänyt tekoälyä miettimättä ihan tarkkaan: mistä tämä tuli, mihin tämä menee.
Mut jos on niin, että data on vaikka ihmisen ääni – joskus suora, joskus hiljainen, joskus huomaamaton – niin eikö me haluttais kohdella sitä vähän varovaisemmin?
Vaikka data näyttää numeroilta tai riveiltä, sen taustalla on aina joku. Joku, joka toivoi että sitä kuunneltais ja että sen kokemus näkyis oikein, ja sitä ei käännettäis joksikin muuksi ilman lupaa.
Vastuullinen tekoäly on vähän niinku hyvät pöytätavat. Se alkaa siitä, että me opetellaan kysymään ennen kuin me vaan kurotetaan ja otetaan.
Ei siksi, että laki vaatisi, vaan siksi, että se on oikein. Me kaikki halutaan tulla kuulluiksi oikealla tavalla.
Joten mä haluan kysyä sulta – ja taas samalla iteltäni:
Jos sun sanat, kuvat ja kokemukset päätyis koneelle, minkälaisilla ehdoilla sä toivoisit, että niitä käytetään?
Mä oon aina rakastanut sitä hetkeä, kun joku uskaltaa sanoa ääneen jotain haurasta. Jotain sellaista, mitä ei ehkä oo helppo sanoa, mutta mikä tekee huoneesta vähän hiljaisemman ja kaikkien sydämmistä vähän isompia. Sellaista, missä ei ole valtaa, vaan läsnäoloa.
Entä onko tekoälyssä tilaa sille? Onko sen koodissa sellaista lempeyttä, sellaista pehmeää viisautta, joka tunnistaa, jos joku jää vähän sivuun? Sellaista sukupuolista riippumatonta feminiinistä virtaa, joka ei pakota, ei voita, vaan kutoo yhteen? Sellaisesta tilasta olla keskeneräinen, ei-tietävä, herkkä ja samalla kokonainen.
Mä luin hetki sitten, että tekoälyä voidaan käyttää rekrytoinnin tukena. Se analysoi hakemuksia, etsii avainsanoja, pisteyttää kokemuksia. Mut aina joku voi jäädä tässä ulkopuolelle. Ja nimenomaan ei siks, että se ei oo pätevä mutta sen tapa kirjoittaa onkin erilainen. Ehkä se ei oo kilpailuhenkinen tai itseään korostava, entä jos se ei silloin mahdu algoritmin hakemaan muottiin?
Kuinka usein me vahvistetaan huomaamatta sitä, mikä jo hallitsee ääntä, ja unohdetaan ne, joiden viisaus ei huuda ja ne, joiden kokemus onkin hiljaista ymmärrystä. Mä ajattelen, että jos me halutaan rakentaa tekoälyä, joka ei sulje ketään ulos, meidän pitäis osata opettaa sille myös niitä sävyjä, joita on vaikeampi mitata. Jollain voi olla toiseuden tunne, joka ei ole virhe vaan erilainen näkökulma. Inkluusion toteutumiseen ei riitä, että kaikki pääsee mukaan vaan että jokainen saa tulla paikalle omana itsenään.
Tää on musta se kohta, missä tekoäly kohtaa ihmisyytensä rajan. Se ei tunne, mitä on olla väärin ymmärretty, tai toisaalta miltä tuntuu kasvaa ympäristössä, jossa susta ei koskaan tehty oletuksia. Se ei osaa kaivata tätä lempeyttä, vaan se voi oppia sen ainoastaan silloin jos me näytetään tietä.
Mitä tapahtuis, jos tekoäly oppis kuuntelemaan myös niitä sävyjä, jotka ei koskaan tehneet numeroa itsestään, mutta jotka on aina kantaneet meitä eteenpäin?
Mä en kauheen usein oo nähnyt tähtitaivasta niin, ettei joku valo olisi sitä hämärtänyt näkyvistä. Enkä mä muista oonko ikinä istunut tietokoneen äärellä ja miettinyt mikä tätä konetta pitää käynnissä, mikä virta kulkee sen läpi, kun kaapelit mutkittelee, ja missä päin maailmaa ne palvelimet hurisee.
Usein me ajatellaan, että digitaalisuus on kevyttä eikä se vie tilaa. Voisko se olla jopa näkymätöntä, melkein painotonta. Tekoäly ei todellaakaan ole kevyttä. Se syö sähköä ja se vaatii jäähdytystä. Koska se tarvitsee valtavia määriä laskentatehoa. Kaikesta tästä jää ihmisestä jälki maahan, ilmaan ja vesiin.
Muistatko tuoreen somehaasteen, jossa tehtiin tänä keväänä omakuva supersankarina lelupaketissa. Eli generoitiin tällainen tekoälyllä. Kymmeniä versioita, satoja tyylejä, aina uudestaan, uudestaan kunnes se toimi.
Sit joku kysyi kommenteissa: ”Paljonko tää muuten kuluttaa energiaa?” Eikä kuvan tekijä ollut koskaan ajatellut sitä, koska tällainen niinku moderni, kysynnän mukaan skaalautuva palvelinsalissa oleva kone ei piippaa, kun se kuormittuu, vaan se monistaa itse itseään tarpeen mukaan. Mut jossain muualla, jonkun toisen taivas ei ehkä näy, kun palvelinkeskuksen valo valvottaa öitä.
Mä en haluais lakata käyttämästä teknologiaa mutta mä haluan käyttää sitä niin, että mun jalanjälki ei oo liian painava. Mut me voidaan aina valita viisaasti jos me tajutaan miettiä sitä. Me voidaan miettiä, tarviiko kaikki automatisoida. Me voidaan suosia kevyempiä ratkaisuja, tietoisempia kumppaneita, ja ennen kaikkea: voidaan aina kysyä ennen kuin käytetään.
Vaikka data virtaa, niin myös luonto virtaa. Ja lopulta nää virrat kohtaa. Mä haluun päättää tähän kysymykseen: Jos tekoälyllä on jalanjälki, millaisen polun me halutaan sen tekevän meille – ja minkälaisilla askelilla me itse siinä kuljetaan?
Mä aloitin miettimällä yhtä yksinkertaista kysymystä: Mitä jää ihmiselle, kun kone on mukana melkein kaikessa? Mä huomaan palaavani tän kysymyksen äärelle, mutta pikkasen eri tavalla.
Kysymys ei ehkä ookaan siinä, mitä kone voi tehdä. Pitäisi kysyä, mitä me halutaan säilyttää omissa käsissä, omassa äänessä ja omassa hiljaisessa harkinnassa.
Me ei haluta unohtaa meidän inhimillistä rytmiä tän kaiken keskellä. Just sellaisia juttuja, kun joku katsoo sua silmiin ja sanoo: ”Mä valitsin tän itse. Mä ajattelin sua.”
Me voidaan käyttää koneita viisaasti, mutta ihmisyys on se, joka antaa sille suunnan.
mikkoLohenoja
Linkit