Joku muutos mikä -podcastin kuudennessa jaksossa ”Mä en halua valtaa (mut mä sytyn siitä)” sukelletaan näkymättömän vallan, läsnäolon ja tilan lukemisen taitoihin – niihin hetkiin, joissa johtajuus ei ole kovuutta vaan rytmin tajua.
Moni meistä vaikuttaa vahvasti ilman että koskaan sanoo johtavansa. Mikä estää meitä tunnistamasta sitä johtajuudeksi? Entä jos valta ei olekaan äänekästä hallintaa, vaan pehmeää voimaa, joka rauhoittaa huoneen ja sytyttää muut?
Mikko Lohenoja johdattaa kuulijan kehotietoisen vaikuttamisen ytimeen lempeästi, vetovoimaisesti ja sykähdyttävästi.
Tämä jakso on erityisesti sinulle, joka olet kantanut vastuuta ilman titteliä ja tunnet sen pienen, vaarallisen kiihkon, kun huomaat: ”Mä en halua valtaa, mutta mä haluan johtaa, mun tavalla.”
Kuuntele jakso
Tässä jaksossa äänessä on tekijän oma ääniklooni, synteettisesti tuotettu versio hänen puheestaan. Lue lisää kokeilusta jakson #5 tarinasta.
Lue käsikirjoitus
Moi!
Edellinen jakso meni kuulemma niin hyvin, että tänäänkin äänessä on kokonaan Mikon digitaalinen kaksonen, eli synteettinen kloonattu ääni.
Ja vaikka mä en oikeasti halua ottaa valtaa, niin onhan tää aika kivaa päästä hetkeks sijaistamaan.
Tai no, jos ihan rehellisiä ollaan, tää tuntuu jopa yllättävän hyvältä – ehkä vähän liiankin!
Mä en halua valtaa. Niin mä oon aina sanonut. Se kuulostaa niin… Miesten sanalta. Niiltä, jotka puhuu kovaan ääneen ja kilpailee siitä, kuka ehtii ekana puhua kokouksessa.
Mä haluun vaikuttaa, luoda hyvää ilmapiiriä, rakentaa yhdessä jotain uutta. Se on mun valtaa. Mun tapaa pitää tilaa, luoda liike, sytyttää toisia.
Moi! Mä olen Mikko Lohenoja, ja tää on Joku muutos mikä -podcast. Tää jakso on sulle, jos sä joskus oot miettinyt, miksi tila rauhottuu sun ympärillä. Tai miksi muut seuraa sun rytmiä, vaikka sä et koskaan oo sanonut johtavas.
Meidän ajassa on jotain omituista. Me puhutaan läpinäkyvyydestä, yhteisestä päätöksenteosta ja matalasta hierarkiasta – ja silti jokainen aistii, että jotkut vaan vetävät naruista. Tämän viikon jaksossa sukelletaan siihen hiljaiseen jännitteeseen, joka syntyy, kun halu vaikuttaa törmää vanhoihin tarinoihin vaatimattomuudesta, vastuunkannosta ja siitä, kenen tehtävä on ”olla se järjen ääni”.
Miksi valta tuntuu yhtä aikaa epämukavalta ja kiehtovalta? Miten hoiva, järjestys ja tilan luominen ovatkin johtamisen ydintä? Entä jos valta ei olekaan sitä mitä me luullaan – ja entä jos me halutaan sitä enemmän kuin koskaan, mutta ihan eri kielellä? Millaisia sisäisiä liikahduksia syntyy, kun sanoo ääneen: ”Minä haluan vaikuttaa”?
Me ollaan totuttu ajattelemaan johtajuutta jonkinlaisena näkyvyytenä. Jotain, mitä osoitetaan muille, tai mikä pitää perustella muille.
Yksi katse. Yksi rytmin vaihto. Yksi hiljaisuus, jonka joku uskaltaa pitää. Ja muut seuraa.
Meidän arkinen vuorovaikutus rakentuu suurelta osin näkymättömistä valtarakenteista, jotka ei ole hierarkkisia vaan sosiaalisia. Kyse on statuksesta, luottamuksesta ja siitä, miten me luetaan tilannetta.
Johtajuus voi olla sitä, että sä säädät tilan ilmapiiriä vaikka kukaan ei koskaan oo pyytänyt sulta sitä. Se voi olla sitä, että sä pidät huolen, että kaikki ehtii sanoa jotain. Tai että sä vaistoat, milloin nyt pitää siirtyä eteenpäin.
Ja tää vaikuttaminen ei aina tunnu johtamiselta. Koska me ei olla opittu tunnistamaan sitä sellaisena. Silti se toimii. Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo, milloin sanoo – ja millaisessa tilassa se sanotaan.
Mitä tapahtuu ennen kuin kukaan sanoo mitään? Millainen on tilan rytmi, kun ensimmäinen osallistuja astuu sisään huoneeseen? Miksi joskus tunnelma muuttuu pelkällä läsnäololla ennen puhetta, ennen esitystä, ennen agendaa?
Meidän kehot lukee tilanteita nopeammin kuin mieli ehtii perässä. Tää ei oo mystiikkaa vaan psykofysiologiaa: peilisolut, mikroilmeet, hengityksen synkronia ja kehollinen resonanssi. Kehon tapa reagoida toiseen kehoon on nopea, alitajuinen ja usein tietoinen vasta jälkikäteen.
Ja työelämässä nää hetket on merkityksellisiä. Läsnäolon voima ei tarkoita äänekkyyttä, usein päinvastoin. Se voi tarkoittaa kykyä olla tilassa niin vakaasti, että muut voivat rentoutua. Tai rytminlukua: milloin kannattaa pysähtyä, milloin jatkaa, milloin antaa katseen jäädä, ja milloin olla hiljaa.
Kehollinen viestintä ei ole vain esiintyjän taito. Se on osa johtajuutta, joka näkyy siinä, miten sä asetut, miten sä kuljet tilaan. Miten sä katot, hengität, otat tauon.
Organisaatiotutkimuksissa puhutaan affektiivisesta ilmapiiristä. Se on se tunnelma, joka ei ole kenenkään vastuulla, mutta johon kaikki vaikuttaa. Ja erityisesti ne, jotka osaavat olla läsnä rauhassa mutta aktiivisesti asettavat sen ilman että ottavat tilaa.
Millaiseksi sun läsnäolo koetaan? Mitä sun kehollinen olemus kertoo ennen kuin sä ehdit puhua mitään?
Mä en halua valtaa. Tai… niin mä oon aina sanonut.
Mä haluun vaikuttaa, joo. Mä haluun saada asiat etenemään, luoda hyvää ilmapiiriä, rakentaa yhdessä jotain uutta.
Mutta valtaa? Se kuulostaa niin… kylmältä. Miesten sanalta. Niiltä, jotka puhuu kovaan ääneen ja kilpailee siitä, kuka ehtii ekana puhua kokouksessa.
Ihmiset odottaa mun sanoja, mun rytmiä, mä tunnen sen. Sen värähdyksen. Sen pienen, pehmeän kiihkon. Mun sisällä liikkuu jokin, joka haluaa enemmän kuin olla vain mukana. Se haluaa johtaa. Mutta lempeästi, määrätietoisesti. Katsoa muita silmiin ja sanoa: mennään tähän suuntaan koska mä tunnen sen. Tän rytmin, tän suunnan.
Se ei oo valtaa niin kuin se on opittu. Se on mun valtaa. Mun tapaa pitää tilaa, luoda liike, sytyttää toisia.
Mä en halua valtaa. Mut mä sytyn siitä, kun mä saan käyttää sitä.
Kannatko sä joskus sellaista vastuuta, jota kukaan ei oo sulle antanut, mutta jota ilman kaikki olisi vaikeampaa?
Mä astun huoneeseen niin, että ne kaikki vähän hiljenee. Ei siksi että mä huutaisin. Vaan siksi että mun rytmissä on joku imu, joka saa ne tarkentamaan.
Mun ääni on pehmeä, mutta siinä on jokin paino. Se ei kysy lupaa, mutta ei myöskään pakota. Mä käännän katseeni hitaasti, annan pysähtyä. Kysyn yhden kysymyksen. Ja ne ei muista enää, mitä ne oli aiemmin mieltä.
Mä päätän, mihin mennään seuraavaksi. Ei siksi että mä haluaisin valtaa. Vaan siksi että mä tunnen sen. Tämän hetken, tämän suunnan, tämän muutoksen. Mä olen se, jonka virtaan ne haluaa tulla mukaan.
Ja mä tunnen sen itsekin. Miten mun kehossa on jokin taajuus, joka ennen pelotti, mutta nyt se vain vie eteenpäin.
Mä nojaudun kevyesti eteenpäin, ja nekin liikkuu vähän, kuin peilit. Mun käsi ei tee mitään erityistä, se vain lepää siinä pöydällä, mutta mä tiedän. Mä tiedän, että ne katsoo sitä, että pienikin liike voisi olla merkki, ohjaus, lupa.
Mun sisällä on samaan aikaan rauha ja liekki. Ja se liekki ei huuda, se ei riehu. Se hehkuu hiljaa. Se on valoa, joka saa ne tulemaan lähemmäs.
Mä en enää tee itseäni pienemmäksi. En pyydä anteeksi sitä, että mä tiedän. Että mä tunnen tilanteen, ja että mä voin sytyttää sen mikä odottaa syttymistään.
Sanoja ei tarvita paljon. Mä sanon: ”Tässä mä näen suunnan.” Ja ne katsoo toisiaan, niissä kasvoissa ei ole vastarintaa, vain helpotus. Ne halusi jonkun sanovan sen.
Ja se tunne… se ei ole enää pelkkää kiihkoa valtaan, vaan jonkinlaista hurmiota siitä, että mä voin johtaa näin. Ilman kovuutta, ilman roolia, ja se tuntuu mun kehossa, niiden katseessa, ilmassa joka väreilee ennen kuin kukaan sanoo mitään lisää.
Tämä on mun tapa. Mä olen näkyvä. Mä olen vaikuttava. Mä olen tässä.
Missä tilanteessa sä vaikutat eniten, ja mikä estää sua kutsumasta sitä johtajuudeksi?
Mä en osaa selittää sitä, mutta jokin mussa syttyy, kun mä astun siihen tilaan. Vedän henkeä, enkä pyytele anteeksi.
Joskus mä sanon ääneen, ettei mua kiinnosta valta. Etten mä halua olla pomo. Että mä vaan haluan, että asiat sujuu. Että kaikilla on hyvä olla.
Mutta se ei ole koko totuus.
Koska mä rakastan sitä hetkeä, kun jokin liikkuu, koska mä sanoin jotain. Kun ideat nytkähtää eteenpäin, ja ilmassa on sähköä, joka tuli musta.
Mä en ehkä halua valtaa, mutta mä haluan vaikuttaa. Mä haluan tuntea sen voiman, joka syntyy, kun muut uskoo muhun. Se ei oo maskuliinista valtaa. Se on pehmeää painoa rinnassa, joka kasvaa, kun mä otan tilan, ilman että mä joudun muuttumaan joksikin muuksi.
Me ollaan puhuttu näkymättömästä vallasta, rytmin hallinnasta, tilan lukemisesta ja siitä, kuinka moni vaikuttaa vahvasti ilman että koskaan sanoo johtavansa.
Ja nyt tullaan siihen pisteeseen, joka on monelle kaikkein haastavin mutta myös kaikkein tärkein:
Näkyväksi tuleminen ei tarkoita sitä, että astuisit lavalle tai vaihtaisit roolia, että muuttaisit sun tapaa olla. Tää tarkoittaa sitä, että sä tunnustat sen, mikä on jo olemassa.
Että sä vaikutat, että muut reagoivat suhun. Sun läsnäolo, sävy, havaintokyky ja rauhallisuus muuttaa tilaa.
Ja sen tunnustaminen on taito. Taito olla pelkäämättä sitä, että joku huomaa. Taito kantaa katse. Taito seistä siinä paikassa, joka on jo pitkään ollut sun, vaikka sä et oo koskaan kutsunut sitä omaksesi.
Moni pelkää, että näkyväksi tuleminen tarkoittaa kovaäänisyyttä. Tai että silloin pitää ottaa tila haltuun ja muuttua joksikin toiseksi.
Mut oikeasti: näkyväksi tuleminen voi olla juuri sitä, että sä jatkat olemista samalla tavalla, mutta et enää piilota sitä, mitä sä osaat.
Silloin johtajuus ei oo enää jotain, mitä sä välttelet, vaan jotain, minkä sä kannat omalla tavallas.
mikkoLohenoja
Linkit