Tässä Joku muutos mikä -podcastin jaksossa numero 9 (ja 3/4) “Tylypahkan opit työelämään” matkataan tuttujen taikamaailman symbolien kautta työelämän ilmiöihin, tunteisiin ja muutoksen haasteisiin. Tässä jaksossa puretaan yhdessä, miten hirnyrkkien, feeniksin killan, ajatuseulan, ajankääntäjän ja kelmien kartan kaltaiset vertauskuvat voivat avata ymmärrystä ja rohkaista arjen oivalluksiin.
Mikko Lohenoja kuljettaa kuulijan Tylypahkan käytäviltä työpaikan arkeen ja poimii Harry Potterin maailman opit ja soveltaa ne lempeästi, konkreettisesti ja arjen tasolla. Jakso rakentuu esimerkeistä, tarinoista ja henkilökohtaisista pohdinnoista siitä, miten fantasiamaailman metaforat voivat tuoda selkeyttä, iloa ja turvallisuutta työn muutoksiin.
Kuuntele jakso
Tässä jaksossa äänessä on tekijän oma ääniklooni, synteettisesti tuotettu versio hänen puheestaan. Lue lisää kokeilusta jakson #5 tarinasta.
Lue käsikirjoitus
Moi! Tää podcast on nimeltään Joku muutos mikä. Jakson numero on yhdeksän ja kolme neljäsosaa, ja se tarkoittaa että tänään muutoksen ymmärtämisen ja syleilemisen maailmaan meidät vie Tylypahkan pikajuna.
Jästimikko on tällä kertaa kadonnut kokoukseen, joten äänessä on tänäänkin, eli jo viidettä kertaa peräkkäin, taikuudella luotu ääniklooni, synteettinen velho-Mikko, kuin Tylypahkan puhuvat muotokuvat olisivat heränneet henkiin.
Joskus töissä on sellanen fiilis, että kaikki ei ihan mee niinku pitäis. Joku asia vaan tökkii, vaikkei sitä oikein osaa selittää, eikä kukaan oikein koskaan puhu siitä suoraan. Musta tuntuu, että jokasessa työpaikassa on vähän niinku omat salaisuudet, sellaset jutut joista ei uskalleta tai haluta puhua, mut silti ne vaikuttaa kaikkeen.
Kerran mä ajattelin tätä siitä näkökulmasta, että Tylypahkassa oli niitä hirnyrkkejä. Niitähän ei kukaan nähnyt, mut kaikki tunsi niiden vaikutuksen – koko ajan oli vähän ahdistava olo ja tuntui, että mitään ei saa aikaiseksi. Hirnyrkki ei kuitenkaan oo tavaraa, vaan se on sellainen fiilis, että joku pieni osa siitä työpaikan hengestä on piilossa jossain laatikossa, ja kaikki yrittää vaan olla huomaamatta sitä.
Mä oon huomannut, että jos duunipaikassa on hirnyrkkejä, ne saa jengin vähän hiljaseks. Koko porukka menee varovaiseks ja kaikesta tulee semmosta varmistelua. Ei uskalleta ehdottaa mitään uutta, koska pelätään mokaamista tai sitä, että joku katsoo kieroon. Sitten siinä käy helposti niin, että hyvät ideat jää pöytälaatikkoon ja kaikki asiat pyörii niiden vanhojen tapojen mukaan, koska kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että ehkä tää vois toimia paremmin jotenkin toisin.
Joskus se hirnyrkki voi olla joku tapa, joka on ollut talossa aina. Kukaan ei enää muista, miksi niin tehdään, mutta sitä ei vaan saa kyseenalaistaa. Välillä se voi olla joku ihmeellinen sääntö, tai vaan se, että jotkut saa enemmän tilaa ja jotkut toiset jää takariviin, vaikka niillä olis vaikka mitä annettavaa. Ja kaikista pahinta on, jos jengi alkaa suojella omaa tonttiaan, koska ne pelkää että joku vie sen pois. Sit se energia menee siihen, että yritetään vaan selviytyä, eikä kukaan oikeesti tee duunia sydämellä.
Mä uskon, että jokaisessa porukassa pitäis olla ainakin yks Hermione. Sellanen tyyppi joka uskaltaa nostaa vaikeetkin jutut pöydälle. Koska eihän ne hirnyrkit katoa sillä, että niistä vaietaan. Ne häviää vaan sillä, että niistä puhutaan, ja mietitään yhdessä, miten niille vois tehdä jotain. Joskus pitää vaan olla tarpeeks rohkee ja sanoa ääneen, että hei, tää homma ei nyt toimi. Jos muutkin uskaltaa yhtyä siihen, siinä voi olla alku jollekin uudelle.
Siinä oikeastaan riittää, että pystyy sanomaan rehellisesti miltä tuntuu, ja kuuntelee muita. Silloin porukka alkaa yleensä herätä siihen, että ei olla yksin näiden tunteiden kanssa. Yhdessä voidaan päättää, että kokeillaan jotain erilaista, ihan pienesti aluks, ja katotaan mihin se johtaa.
Silloin kun hirnyrkit saadaan nimettyä ja käsiteltyä, mä väitän et koko työyhteisö muuttuu. Kaikille tulee vähän kevyempi olo, ja jengi alkaa taas nauraa ja ehdottaa kaikkea uutta. Sit uskalletaan mokata, kun tietää että joku muu nostaa sut ylös jos sä kaadut. Siitä se työelämän taika oikeestaan syntyy, että uskalletaan olla rehellisiä ja antaa itselle ja muille tilaa hengittää.
Eli jos sulla on sellanen olo, että sun työpaikalla piilee joku hirnyrkki, niin et oo yksin. Ehkä sä oot just se Hermione, joka uskaltaa sanoa sen ekan sanan.
Mä oon saanut olla näkemässä, miten joskus duunissa se suurin muutos lähtee ihan vaan pienestä porukasta. Sellasista tyypeistä, jotka ei odota lupaa ylhäältä, vaan rupeaa ite tekemään, kun hommat ei muuten etene. Niitä vois kutsua feeniksin killaksi – eli se porukka siellä Tylypahkan ulkopuolella, jotka ei jäänyt odottelemaan että Taikaministeriö tekis jotain.
On niin tuttu fiilis, kun virallinen meininki jähmettyy. Tulee sellanen olo, että ei tästä tule enää mitään – kaikki odottaa ohjeita, mutta mitään ei tapahdu. Sitten joku, ehkä sä tai sun kollega, huomaa että hei, tän vois hoitaa ihan eri tavalla. Ja siinä vaiheessa alkaa tapahtua taikoja.
Kiltalaiset ei huutele turhaan. Ne vaan tekee. Ne löytää toisensa vähän sattumalta, ehkä lounaspöydässä tai kahviautomaatilla, ja huomaa että ajattelee asioista samalla tavalla. Välillä niillä on ihan omat salasanat – joku vitsi, joku WhatsApp-ryhmä, joku pieni hetki jolloin pääsee sanomaan rehellisesti miltä tuntuu. Sieltä se kipinä syttyy.
Mä uskon siihen, että kun ympärillä on tarpeeks luottamusta ja yhteistä halua muuttaa, niin ei tarvita isoa ohjelmaa tai byrokratiaa. Riittää, että on porukka joka luottaa toisiinsa. Jokainen uskaltaa sanoa: hei, mä oon tässä mukana, mä otan pienen riskin sun kanssa. Jos mokataan, niin nauretaan yhdessä – ja sit tehdään paremmin ensi kerralla.
Tosi usein ne parhaat onnistumiset tulee just niistä pienistä kokeiluista, jotka on aluks vähän salaisia, mut jengi huomaa, että ilmapiiri muuttuu. Tulee enemmän hymyä, enemmän ideoita. Ja kun joku pieni juttu onnistuu, niin siitä tulee ihan hirvee buusti – yhtäkkiä kaikki haluaa mukaan.
Sitten joskus se feeniksin kilta saa homman rullaamaan niin hyvin, että virallinen johto huomaa, että hei, täähän toimii. Silloin on vähän semmonen olo, että jesss, vihdoin joku kuuli. Mut tärkeintä on, että kiltalaiset ei unohda mistä homma lähti liikkeelle – se yhteinen rohkeus, se että pidettiin toistemme puolta silloin kun kukaan muu ei oikein uskonut.
Mun mielestä jokasella työpaikalla pitäis olla feeniksin kilta. Jos tuntuu, että porukka on jähmeenä ja kaikki odottaa vaan seuraavaa kokousta, niin mieti: kuka vois olla meidän kilta? Kenen kanssa vois tehdä pienen muutoksen? Ei tarvi pelastaa koko firmaa. Riittää, että joku uskaltaa aloittaa.
Se muutos lähtee ihan tavallisista tyypeistä, jotka uskaltaa tehdä vähän eri tavalla. Ne tekee pieniä taikoja joka päivä. Mun neuvo on, että älä jää odottamaan, että joku muu perustaa killan. Ehkä just sä oot se tyyppi, joka saa muut mukaan. Siitä se lähtee.
Mä huomaan tosi usein, että arki vaan rullaa eteenpäin, eikä sitä oikeesti pysähdy miettimään, mitä on tullut tehtyä, opittua tai mokattua. Kaikki painaa duunia, kalenterit täynnä, eikä kukaan oikein ehdi pysähtyä hengittämään. Ja sit jossain kohtaa miettii, että mitä tässä nyt oikeestaan tapahtui, mihin se aika katosi.
Mä ajattelen sitä Dumbledoren ajatuseulaa – tiedäthän, se hopeinen kulho mihin se kaataa ajatuksiaan, kun pää on täynnä ja pitäis saada tilaa uusille ideoille. Mä toivoisin, että duunissakin olis enemmän sellasia hetkiä. Joku paikka tai hetki, missä vois laskea kaiken turhan pois, pysähtyä kattomaan omaa tekemistään vähän kauempaa. Että ei vaan pyörittele niitä samoja ajatuksia päässään, vaan pääsis tarkastelemaan niitä eri kulmasta.
Ja sit on se ajankääntäjä, se Hermionen salainen ase. Mä vähän kadehdin sitä – kun vois hypätä taaksepäin, katsoa jonkun tilanteen uudestaan ja miettiä, miten olis voinut toimia toisin. Vaikka ei meillä oikeesti oo mitään taikakelloa, niin mä uskon, että oppiminen tapahtuu just silloin, kun pysähdytään hetkeks ja mietitään, että mikäs tässä oli olennaista. Ihan kun sais pienen aikamatkan arkeen – ei tarvii mennä kauas, riittää kun palaa hetkeen ja uskaltaa katsoa avoimesti, mitä tuli tehtyä ja mitä siitä jäi käteen.
Mä tiedän, että porukassa se pysähtyminen on joskus vaikeeta. Kukaan ei haluu vaikuttaa siltä, että hidastelee, mut oikeesti parhaat tiimit on niitä, jotka pysähtyy reflektoimaan. Jutellaan, mitä opittiin, mitä tehtäis ensi kerralla toisin, ja annetaan tilaa niille tunteillekin, mitä jää matkan varrelle. Se on vähän kuin yhdessä seisottais sen ajatuseulan äärellä – kaikki kaataa sinne omia kokemuksiaan, ja lopulta sieltä löytyy jotain, mikä auttaa eteenpäin.
Parasta on, kun tiimistä tulee sellanen, että se pysähtyminen ja ajassa palaaminen on ihan luonnollista. Riittää että kysytään välillä, että hei, mitä sä oivalsit tänään? Tai että kerrotaan omasta mokasta, ja jengi ottaa sen vastaan niin, että siitä opitaan yhdessä.
Mä oon huomannut, että nää hetket jää usein mieleen, että tää homma meni muuten ihan pieleen – ja silti me ollaan täällä yhdessä, nauretaan ja jatketaan matkaa. Siitä se aito oppiminen lähtee.
Joskus duunissa tuntuu siltä, että koko mesta on ihan sokkelo. Kaikki tekee omia juttujaan, projektit pyörii, mut harva tietää mitä muut oikeesti puuhaa. Tulee vähän sellanen fiilis, että pitäis olla joku kartta taskussa, että pääsis ees sinne oikeelle kokoushuoneelle – tai edes tajuais missä kohtaa tätä meidän yhteistä matkaa nyt mennään.
Mä fiilistelen aina sitä Kelmien karttaa – sitä missä näkyy koko Tylypahka, sen salit ja käytävät, ja ihmisten liikkeet. Mä mietin, että duunissakin tarttis olla joku oma kartta, sellanen josta näkis, missä ihmiset liikkuu ja mitä projekteja on käynnissä. Ei tartte olla mitään salaisuuksia, vaan sellanen näkyvyys, joka auttaa meitä löytämään toistemme luo. Kun tietää missä porukka menee, on helpompi olla mukana ja löytää se yhteinen suunta.
Usein se, että kaikki ei oo näkyvillä, tekee duunista vähän turhan vaikeeta. Tieto jää jonnekin siilon sisään, kukaan ei kerro mitä oikeesti tapahtuu, ja jengi arvaa vaan, että kyllä se joku hoitaa. Mutta kun joku uskaltaa levittää sen kartan pöydälle, alkaa tapahtua hyviä juttuja. Yhtäkkiä huomataan, että hei, mehän ollaan kaikki samassa veneessä, eikä tässä oo mitään piiloteltavaa.
Parasta on, kun kartta ei oo mikään kontrollijuttu, vaan sellanen juttu joka auttaa meitä ymmärtämään toisiamme paremmin. Kun voidaan näyttää myös keskeneräiset hommat ja omat askeleet, siitä syntyy luottamusta. Ei tarvi pelätä, että joku näkee sun virheet, vaan tiedetään, että kaikki kompastelee joskus.
Totta kai, välillä pitää muistaa laittaa se kartta taskuun ja ottaa hetki omaa aikaa. Ei kukaan jaksa olla näkyvillä koko ajan. Mutta suurimman osan ajasta se, että ollaan kartalla yhdessä, tekee arjesta helpompaa. Yhteinen näkyvyys ei vie yksityisyyttä pois, vaan antaa varmuuden siitä, että ei olla yksin tässä sokkelossa.
Mä haluaisin rohkaista sua: jos tuntuu, että teille ei oo tuotu mitään karttaa, niin ala rakentaa sellasta. Vaikka ihan pienesti – jaa joku oma askel, kerro mitä oot tekemässä, kysy missä muut menee. Yllättävän nopeasti siitä tulee tapa. Sitten huomaat, että jengi alkaa kysellä ja jakaa asioita myös oma-aloitteisesti.
mikkoLohenoja
Linkit