Joku muutos mikä -podcastin kahdennessatoista, ja samalla ensimmäisen kauden viimeisessä jaksossa ”Eka demo kaunistaa” keskitytään siihen, mistä kaikki oikeasti alkaa, eli ensimmäisen version ja keskeneräisen hetken voimaan.
Miltä tuntuu jakaa oma raakaversio maailmalle? Miksi niin moni tarina, projekti ja muutos jää piiloon jo ennen alkuaan? Entä mitä tapahtuu, kun keskeneräisyyden uskaltaa tuoda näkyviin sekä omassa työssä, yhteisössä että itselle? Mikko Lohenoja avaa kuulijalle, miksi ensimmäiset askeleet, epätäydelliset luonnokset ja pienet epävarmat liikkeet ovat kaiken kehityksen ytimessä.
Tässä jaksossa pureudutaan ensiversioiden kauneuteen niin musiikissa, yritysmaailmassa kuin arjen työelämässäkin. Mukana kulkevat brändien retrodemot, startupin MVP:t, ketterän ajattelun logiikka ja henkilökohtaisen kasvun hetket sekä tietenkin Mikon oma podcast-demo suoraan keskeneräisyyden ytimestä.
”Eka demo kaunistaa” on jakso sinulle, joka haluat ymmärtää, miksi haavoittuvuus, epävarmuus ja keskeneräisyys voivat olla suurimpia voimavarojamme. Tämä jakso rohkaisee pysähtymään hetkeen, jossa kaikki on vielä auki. Se muistuttaa, että ehkä juuri nyt, vaikkei mikään tunnu valmiilta, kaikki on samalla tarpeeksi.
Kuuntele jakso
Lue käsikirjoitus
Moi!
Tää on Joku muutos mikä -podcast ja mä oon Mikko Lohenoja.
Ihanaa, että sä oot jälleen kuulolla. Tehdään tästä tänään just se hetki, jolloin joku iso tai pieni asia lähtee liikkeelle.
Ja se hetki ei yleensä näytä todellakaan valmiilta. Mut mä kerron, miks tää on vaan hyvä juttu. Se voi olla joku ihan yks irrallinen lause sun muistiossa, muutama sointu joita sä testailit kitaralla, tai ihan vaan se fiilis, että nyt vois tehdä jotain, vaikka ei tiedä vielä mitä siitä syntyy.
Tää on se sun eka demo. Eka versio, jossa tavallaan on jo koko juttu sisällä, vaikkei siitä vielä tiedä kukaan muu, etkä ehkä edes sä ite.
Mieti, miten moni juttu jää tekemättä, kun jäädään odottamaan valmista hetkeä. Mut oikeesti kaikki merkityksellinen, luova tai muuten vaan iso juttu alkaa just siitä, kun uskaltaa olla keskeneräinen. Eka versio on sitä, että uskaltaa näyttää sen, mitä oikeesti tuntee ja ajattelee, ennen ku alkaa siloitella. Ja usein se on myös just se vaihe, jossa on eniten energiaa ja aitoutta.
No mistä tää kaikki johtuu? Virallisesti tää on nimeltään spontaania ekspressiota. Sua vaan vetää joku siihen suuntaan, ilman että koko ajan kontrolloit tai mietit, onks tää nyt tarpeeks hyvä. Sillon syntyy usein jotain sellaista, missä on tunnetta. Vaikka jälki olis teknisesti vähän niin ja näin, fiilis on aito.
Brucen Born in the U.S.A. -biisi. Akustinen demo jäi elämään fanien mieliin ihan vaan siks, että siinä oli sellainen hiljainen intensiteetti, joka vaan katoaa siinä stadionin kokoisessa versiossa. Tai Fiona Apple, Extraordinary Machine. Jengi fanittaa sitä ekaa raakaa versiota, koska se tuntuu aidommalta kuin viimeistelty levy.
Miksi tällä on sitten merkitystä just sulle? Eka versio on aina kynnys, jossa sä astut ulos siitä sun omasta pääkopasta ja näytät, että hei, tää on nyt mun ajatus, mun juttu. Vaikka kyse olis siitä, että sanoo ekan kerran jonkun idean ääneen, siinä on jo liikettä. Se on askel luovuuteen, askel näkyväksi tulemiseen. Ja tutkitusti, työ tai jonkun asian tekeminen saa enemmän merkitystä, kun se on oikeasti sun näköistä. Ei valmista, vaan totta.
Tiedätkö mikä siinä on siisteintä? Kun sä jaat sun ekaa versiota, sä näytät jotain haavoittuvaa. Silloin tulee ehkä pieni jännitys, että mitähän muut tästä ajattelee. Mut just se tekee siitä yhteyden. Siksi aidot jutut resonoi, koska sen tunnistaa. Ja kun on ympärillä yhteisö, jossa uskaltaa tuoda keskeneräistä näkyviin, syntyy turvallisuuden fiilis: sä voit kokeilla, oppia ja kasvaa yhdessä.
Eka demo ei oo vaan paperilappu tai epävarma hetki, vaan se on raja, josta eteenpäin mikään ei oo enää pelkkää ajattelua. Se on liike, jossa on energiaa, joka tarttuu. Työelämässä, taiteessa, arjessa. Se fiilis, kun uskaltaa näyttää keskeneräistä, on ihan omaa luokkaansa. Älä koskaan vähättele sitä hetkeä, kun tällainen eka kerta muuttuu näkyväksi. Sitä energiaa ei saa mistään muualta.
Eli anna mennä, tee sun eka demo. Sitä varten tää maailma on.
Ekan demon tarinat ei oo ainoastaan biisejä tai taideprojekteja. Ensiversion voima näkyy startup-firmoissa, kirjoissa, arkkitehtien pöydillä, ihan missä vaan missä joku juttu on vasta syntymässä. Tänään mä haluun miettiä sun kanssa, mikä siinä ekassa versiossa on niin ainutlaatuista, ja miksi se fiilis kannattaa ottaa omaksi supervoimaksi, vaikka se tuntuis vielä epämääräiseltä.
Aloitetaan vaikka startup-maailmasta, jossa puhutaan MVP-versioista eli minimitoteutuksista. Se on ihan eka ja yksinkertaisin versio jostain tuotteesta, millä pääsee kokeilemaan, onks omalla idealla mitään lentoa. Ja hassua kyllä, usein jengi just rakastuu siihen ekaan, koska se on selkeä, simppeli ja siinä on se alkuperäisen idean ydin. Sit kun aletaan lisätä featurea siihen päälle, siitä tulee helposti sellanen sekametelisoppa, ettei kukaan enää muista, miksi tää oli alunperin siisti.
Jos hypätään kirjallisuuden puolelle, puhutaan “zero draftista”. Se on se kaikista ensimmäisin raakaversio, jota ei oo vielä editoitu ja siistitty. Sen pointti ei oo olla valmis, vaan antaa ajatuksen tulla ulos mahdollisimman rehellisesti. Esimerkiks Jack Kerouacin On the Road – kirjasta on legenda, että se syntyi käytännössä yhdeltä istumalta, suoraan paperille. Myöhemmät versiot oli ehkä hiotumpia, mutta se eka versio kantoi sen koko tarinan idean.
Designissa ja arkkitehtuurissa ekat luonnokset on enemmän kuin pelkkää piirtelyä. Ne on tapa käydä keskustelua. Oikeiden vastausten sijasta niissä avataan tilaa ja mietitään, että hei, mitä jos tehtäis näin? Niissä on lupa olla keskeneräinen ja just se tekee niistä niin arvokkaita. Kukaan ei oletakaan, että eka luonnos on valmis, vaan sen tehtävä on herättää ajatuksia ja saada porukka messiin miettimään.
Ja sit se hetki, kun sä seisot ekan kerran lavalla. Ehkä keikalla, standupissa, open micissa, tai missä vaan. Kaikki jännitys ja virheet kuuluu asiaan. Jälkikäteen ammattilaiset kattoo omia vanhoja vetojaan ja pyörittelee päätään. Mut silti niissä on usein enemmän tunnetta kuin missään myöhemmässä suorituksessa. Ja tää on siksi, koska siinä hetkessä sä olit aito, ehkä vähän peloissas, mutta silti läsnä. Ja kuulijat tunnistaa tän. Yhteys syntyy siitä, että joku uskaltaa olla haavoittuvainen.
Ja hei, sama pätee työelämään. Kun tiimi uskaltaa näyttää keskeneräistä työtä, syntyy luottamusta ja turvallisuutta. Voi heittää ideoita ilmoille ilman, että heti joku tyrmää. Silloin syntyy aito mahdollisuus oppia ja kehittyä. Ensiversiot, oli ne sitten retropalavereiden muistioita tai protoja tai ekan sprintin konsepteja, niistä tulee aina osa yhteistä historiaa. Ne muistuttaa, että se on matka, ja että kaikki isot muutokset lähtee pienestä, vähän hapuilevasta liikkeestä.
Ensiversiot toistuu joka puolella elämää. Niissä on tunne, rohkeus, haavoittuvuus ja mahdollisuus. Ja kun me uskalletaan nähdä se kauneus myös meidän omassa arjessa, omassa duunissa, omissa projekteissa, me päästään lähemmäs sellaista maailmaa, jossa kaikki ei tarvii olla heti valmista. Vaan riittää, että uskaltaa kokeilla.
Anna tilaa sun omalle demolle, ekalle luonnokselle, sille ensimmäiselle vedolle. Sieltä löytyy sun oma ääni ja yhteys muihin. Ja se on jotain, mitä kannattaa vaalia, olit sitten startupissa, kirjailija, suunnittelija, duunissa, kotona, ihan missä vaan.
Myös isot firmat ja brändit alkaa joskus muistella omia noloja alkujaan, eli niitä, kun logot oli ihan jotain muuta kuin nykyään, ja softat näytti lähinnä kouluprojekteilta ja niiden eka myyntisivu oli enemmän “DIY” kuin “pro”. Ne tuodaan yleensä esiin vähän vitsilläkin, mutta silti ne osuu suoraan johonkin syvempään, eli siihen, mikä tekee meistä ihmisiä.
Mutta miksi isot nimet kaivaa vanhat demot esiin? Se, että firma uskaltaa näyttää omat lapsuudenkuvansa, on yllättävän vahva juttu. Siinä on sellanen lempeä, vähän ironinenkin ote, joka kertoo, että “me oltiin ihan kujalla, mut katsokaa mihin me päädyttiin!” Se tuo fiiliksen, että virheet ja kokeilut kuuluu kasvuun. Ihan samalla lailla kuin omassa elämässäkin: sä ehkä naureskelet vanhoille koulukuville, mut samalla sä tajuat, miten paljon oot matkan varrella muuttunu.
Eli kaikki alkaa jostain, ja siitä tulee identiteetti. Brändin tarinaan kuuluu usein se “autotallista maailmanmaineeseen” -myytti. Apple, Microsoft, ihan sama mikä startuppi. Aina löytyy joku kertomus siitä, miten kaikki alkoi nollasta. Ja vaikka nää tarinat joskus paisuu urbaanilegendoiksi, niiden pointti on luoda fiilis siitä, että tää kaikki on rakennettu ajan kanssa, tekemällä, eikä kukaan tullut valmiina.
Kun firma tai työyhteisö tuo julki omat ensiversionsa, se kutsuu porukan messiin, ja jengi pystyy samaistumaan, koska lähes jokainen meistä on joskus aloittanut jostain pienestä ja vähän nolostakin jutusta. Työporukassa tällainen jaettu muisto murtaa turhat hierarkiat ja lisää luottamusta. Kukaan ei oo heti valmis.
Ja hei, kun näitä ekan demon askelia näytetään, kyse ei oo pelkästä muistelusta, vaan myös asenteesta oppimiseen. Niiden viesti on se, että oppiminen jatkuu koko ajan, eikä mokaaminen ole häpeä. Se on ennemminkin merkki siitä, että ollaan elossa ja liikkeessä. Kun myös epäonnistumiset osataan kehystää osaksi yhteistä tarinaa, rakentuu myös psykologinen turvallisuus. Porukka uskaltaa kokeilla ja reflektoida.
Eli kun sä seuraavan kerran törmäät siihen, että joku iso brändi julkaisee oman ekan versionsa logosta tai nettisivusta, muista, että siinä on paljon enemmän kuin vain throwback-huumoria. Se on kutsu inhimillisyyteen, yhdessä tekemiseen ja jatkuvaan kasvuun. Kun joku uskaltaa sanoa että “näin mekin aloitettiin”, se tekee meistä samaan aikaan yksilöitä ja osan yhteisöä.
Eli uskalletaan mekin näyttää ne omat ekat versiot. Niissä piilee kaikki se, mikä tekee kasvusta merkityksellistä. Ja sitä fiilistä ei korvaa mikään!
Ootsä ikinä miettiny, miltä tuntuu olla keskeneräinen? Siis oikeesti, välillä se on todellakin sitä, että jännittää ja nolottaa, kun kaikki ei oo ihan paketissa. Mut arvaa mitä? Ketterässä ajattelussa, eli agilessa, keskeneräisyys ei oo mikään miinus, vaan se on koko homman juju. Ei siis puute, vaan se mistä kaikki lähtee.
Me lähdetään siis liikkeelle ilman varmaa plania. Agile synty aikanaan softapiireissä, mut nykyään sitä käytetään ihan joka paikassa. Kaiken ytimessä on se, että ei jäädä hinkkaamaan täydellistä suunnitelmaa vaan tehdään eka versio, näytetään se, kerätään palautetta ja opitaan koko ajan lisää. Siksi puhutaan jälleen siitä ensimmäisestä toimivasta, yksinkertaisesta ”MVP-versiosta”, joka pistetään ulos, vaikka tekijää vähän jännittäis.
Jengi oppii parhaiten, kun uskaltaa tehdä ja kokeilla. Ja oikeesti oppiminen tapahtuu vasta sit, kun näkee mitä pitää oikeesti kehittää, ja palaute tulee nopeasti, sellaisena tunteena, että hei, mä olin mukana tekemässä tätä. Tutkimusten mukaan tällä tavalla tekeminen lisää työn merkityksellisen ja osallisuuden fiilistä, kun sä pääset vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu.
Psykologinen turvallisuus on keskeneräisyyden salainen supervoima. Kaikki tämä on mahdollista vain silloin, kun uskaltaa sanoa ääneen omat ideansa, vaikka ne olis vähän hölmöjä. Saa kysyä, saa erehtyä, saa olla keskeneräinen. Tiimissä, jossa tätä fiilistä vaalitaan, syntyy aito kokeilukulttuuri. Porukka uskaltaa näyttää omat raakavedokset, ja niistä rakennetaan yhdessä jotain isompaa.
Keskeneräisyys kasvattaa myös yksilön rohkeutta. Jokainen meistä tietää, miltä tuntuu olla tilanteessa, jossa haluais näyttää vaan valmista ja kiillotettua. Se helposti johtaa siihen, ettei uskalla tehdä mitään, kun pelkää mokaavansa. Mutta ketterä ajattelu rohkaisee näyttämään missä sä oot nyt, eikä tarvii odottaa valmista. Kun uskaltaa näyttää sen ekan version, kynnys toimia madaltuu, ja sitä kautta tulee myös fiilis, että mä pystyn tähän.
Keskeneräisyys on arvo, ei ongelma. Eli ensi kerralla kun sä huomaat ajattelevasi, että “tää ei oo vielä valmis”, ehkä just silloin on paras hetki näyttää se muille. Ketteryyden logiikassa se ensimmäinen, keskeneräinen versio on yhtä arvokas kuin valmis lopputulos. Kaikki oppii, kehittyy ja luo yhdessä, kun keskeneräisyys hyväksytään osaksi matkaa.
Ketterä ajattelu tarjoaa meille kaikille mahdollisuuden olla mukana tekemässä, oppimassa ja rakentamassa jotain yhdessä. Siinä laatu syntyy tekemällä, pala kerrallaan, yhdessä kasvamalla. Kun uskalletaan näyttää missä ollaan nyt, syntyy uusia ideoita, parempaa yhteyttä ja enemmän inhimillisyyttä.
Anna siis itelles lupa olla keskeneräinen. Siinä on enemmän voimaa kuin sä uskotkaan!
Mut mä oon kyllä huomannu, miten vaikeeta on välillä näyttää muille se oma eka luonnos, ajatus tai se versio, joka on vielä vähän sinne päin? Eka demo on tunnetason kokemus. Siinä hetkessä, kun sä päätät tuoda sun oman keskeneräisyytesi näkyviin, tulee pelko joka on ihan todellista. Joku näkee, et hei, mä oonkin vaan ihminen, mä en oo valmis.
Eli miltä tuntuu tulla näkyväks, ja miksi se on tärkeetä? Kun sä jaat sun ekan version, sä astut ulos sieltä sun omasta pääkopasta ja teet siitä sun ajatuksesta, fiiliksestä tai ideasta jotain oikeeta. Siinä hetkessä syntyy todistus siitä, että sulla on oikeesti jotain annettavaa vaikka se ei olis vielä valmis. Ja just se tunne, kun uskaltaa tehdä, vahvistaa fiilistä siitä, että hei, mä pystyn tähän. Tää on pystyvyyden tunne, ja se syntyy ainoastaan kokemuksen kautta.
Häpeä ja haavoittuvuus kuuluu asiaan. Häpeä on ehkä isoin este sille, että me uskallettaisiin olla haavoittuvaisia, eli tuoda esiin sitä, mikä ei oo vielä “paketissa”. Mut jos sä joskus koet, että pelottaa näyttää muille omaa keskeneräistä duunia, sä et oo todellakaan yksin. Me kaikki tunnetaan se, ihan varmasti. Siksi just se hetki, kun uskaltaa, vaikka vähän kädet täristen, näyttää oman ekan version, voi olla se käännekohta. Silloin tulee tunne, että mä en oo vaan mun tulos, mä oon myös se matka.
Kun tiimissä joku uskaltaa jakaa keskeneräisen ajatuksen, muut tajuaa, että hei, ei munkaan tarvi olla valmis. Ja siitä syntyy yhteys. Se on psykologista turvallisuutta parhaimmillaan, kun ei tarvii esittää yhtään enempää kuin on. Ja parhaimmillaan just tällaisissa hetkissä syntyy se tunne, että ollaan samassa veneessä, kasvamassa yhdessä.
Rohkeus on taito ja sitä voi harjoitella. Se ei oo mikään synnynnäinen supervoima, eli kun vaikka tiimipalaverissa heittää ekan keskeneräisen idean pöytään tai näyttää raakaversion kollegalle, se vahvistaa sitä fiilistä, että tässä saa kokeilla, epäonnistua ja kasvaa. Jokainen kerta on pieni voitto.
Tsekkaa vaikka kotona joku sun vanha muistiinpano tai luonnos, jota sä et oo koskaan kehdannut näyttää kellekään. Katso sitä nyt uteliaasti, mutta älä kriittisesti. Ehkä siitä löytyykin jotain, joka saa sut hymyilemään, tai ehkä sä oivallat, miten paljon sä oot kehittynyt siitä hetkestä.
Ensiversion jakaminen ei oo helppoa, mutta se on ihan valtavan arvokasta. Jokainen kerta, kun uskaltaa, ottaa askeleen kohti sitä, että tuntee itsensä ja muut vähän paremmin. Just se hetki voi olla käännekohta, ei pelkästään työssä, vaan ihan ihmisenä. Uskalla olla keskeneräinen, koska siinä on koko kasvun ydin.
Ja jos vielä epäröit, niin muista: jokainen on joskus ollut ekaa kertaa asialla. Ja siitä on aika hyvä aloittaa.
Ja jotta tää ei jäis pelkäksi puheeksi, mä ajattelin tehdä tänään niin kuin mä itsekin kannustan, eli näyttää sulle jotain mun omasta prosessista. Nyt kuullaan pieni pala mun omaa podcastin ekaa demoa, ihan siinä vaiheessa kun kaikki oli vasta aluillaan. Tää ei oo valmis, tää on raakaversio, mutta just siksi tää hetki on mulle tärkeä.
”Tervetuloa kuuntelemaan podcastia Tulevaisuuden työ ja menetelmät. Tänään käsittelemme aihetta, joka on ollut keskiössä työelämän kehityksessä jo pitkään. Ketterät menetelmät. Mutta mitä niille kuuluu vuonna 2025? Ketterät menetelmät kuten Scrum, Kanban ja Lean olivat alun perin vastaus ohjelmistokehityksen tarpeisiin, mutta ne ovat levinneet laajasti muihin toimialoihin ja työympäristöihin. Ne ovat muuttaneet sitä, miten organisaatiot suhtautuvat työntekoon, asiakastyytyväisyyteen, joustavuuteen ja tehokkuuteen. Tänään pohdimme, ovatko ketterät menetelmät edelleen elinvoimaisia ja relevantteja.”
Tän jakaminen tuntuu vähän jännittävältä, mutta samalla just siksi tää hetki on mulle merkityksellinen. Silloin kun nauhoitin ton, mä en vielä tiennyt yhtään mihin suuntaan se lähtee. Ja nyt kaksitoista podcast-jaksoa myöhemmin mä huomaan, miten paljon voi oppia jo pelkästään siitä, että uskaltaa tuoda jotain näkyväksi.
Muutoksen alku ei yleensä tuu rumpujen päristyksellä. Se on usein niin hiljainen, että sä huomaat sen vasta jälkeenpäin. Ehkä se oli se yks puolihuolimaton kommentti palaverissa, eka versio jonkun vihkon takasivulle piirrettynä, biisinpätkä kännykän sanelimessa tai ihan joku hetki, kun sä vaan päätit kokeilla jotain uutta. Ei mikään iso juttu, mutta myöhemmin sä huomaat, että siitä se sitten lähti.
Me rakennetaan tarinoita jälkikäteen, ja monesti just niistä hetkistä tulee niitä “alkuperätarinoita” eli niitä, jotka yhdistää menneen ja nykyisen. Ja vasta jälkeenpäin tajuaa, että tää oli se alku, vaikka silloin se ei vielä tuntunut miltään.
On helppo ajatella, että elämä on vaan sarja odotuksia, projekteja ja deadlineja, ja että ollaan aina vähän kesken. Että joku vaihe on vaan väliaika ennen kuin “oikea elämä” alkaa. Mutta mitä jos just tää keskeneräinen hetki onkin kaiken ydin? Silloin riittää, että tunnistaa missä oikeesti on, ja antaa sille hetken arvoa. Ehkä just nyt, kesken kaiken, kaikki on jo ihan tarpeeksi.
Mieti, mitä jos tää sun nykyinen vaihe, vaikkei se tunnu vielä isolta tai valmiilta, onkin just se hetki, josta myöhemmin sä kerrot tarinaa. Ehkä tää on se, jonka sä muistat, eli kun sä uskallat mennä eteenpäin, vaikket tiedä mihin oot menossa.
Pystyvyyden tunne syntyy myös siitä, että huomaa olevansa matkalla, vaikkei määränpää oliskaan selvä. Ja arjessa se tarkoittaa, että nykyhetki ei oo mikään välivaihe, vaan ihan oikea kohta olla.
Anna itselles lupa olla keskeneräinen. Ei tarvi rynnätä maaliin. Ehkä paras juttu on, että osaa olla läsnä just siinä kohdassa, missä just silloin on. Yksi kauneimmista oivalluksista on huomata, että ihan tavallinen hetki voi olla uuden alku vaikkei sitä vielä tiedä. Ehkä just nyt, vaikka kaikki on vähän vaiheessa, se kaikki on jo ihan riittävästi.
Kiitos kun kuuntelit! Ja kiitos tästä kaudesta Joku muutos mikä -podcastin seurassa!
Voisko just tää hetki voi olla se, josta sä joskus myöhemmin sanot, että siitä se kaikki alkoi?
mikkoLohenoja
Linkit