Joku muutos mikä -podcastin jakso “Digitaalinen kaksonen” on matka, joka kuljettaa sinut ajan rajallisuuden, unelmien ja inhimillisen keskeneräisyyden kysymysten äärelle.
Mitä tapahtuisi, jos sinulla olisi enemmän kuin 24 tuntia vuorokaudessa? Millaista olisi rakentaa digitaalinen versio itsestäsi – ei täydelliseksi suorittajaksi, vaan lempeäksi jatkeeksi omille tarinoillesi, kokeiluillesi ja haaveillesi?
Jakso yhdistää teoreettista ymmärrystä tekoälystä, käytännön kokeiluja digitaalisen itsen kanssa ja henkilökohtaista pohdintaa siitä, mitä todella tarvitsemme: lisää aikaa vai syvemmän hyväksynnän tähän hetkeen.
Tervetuloa mukaan kuuntelemaan, hengittämään ja ehkä löytämään itsestäsi uuden puolen – ilman kiirettä, ilman vaatimuksia.
Kuuntele jakso
Tässä jaksossa äänessä on tekijän oma ääniklooni, synteettisesti tuotettu versio hänen puheestaan. Lue lisää kokeilusta jakson #5 tarinasta.
Lue käsikirjoitus
Tervetuloa kuuntelemaan ’Joku muutos mikä’ -podcastia! Tänään äänessä on… no, sanotaan vaikka, että vähän erilainen versio musta. Muutama vuos sitten mä kirjotin artikkelin siitä, voisko tekoälypohjaiset synteettiset äänet joskus korvata radiojuontajat. Ja tänään mä aattelin kokeilla sitä ihan käytännössä.
Voisi siis sanoa, että tänään äänessä onkin, sijaisopettaja ihan niin kuin silloin koulussa, kun opettajalla oli muuta tekemistä ja luokkaan asteli joku muu, jolla oli vähän erilainen ääni, vähän erilainen rytmi ja vähän erilainen tarina. Mä olen siis tänään eräänlainen digitaalinen kaksonen. Ja aiheeseen sopivasti me kuljetaan pieni matka siihen, mitä vois tapahtua, jos elämässä olisi vähän enemmän aikaa.
Kuvittele hetki. Sä heräät aamulla ja huomaat, että tänään sulla ei ookaan vaan ne tavalliset kakskytneljä tuntia. Sulla onkin nelkytkahdeksan, tai vaikka vielä pikkasen enemmän.
Sulla on siis enemmän aikaa elää sun unelmia, enemmän aikaa tarttua niihin tarinoihin, jotka joskus jäi odottamaan. Sulla ois aikaa pysähtyä, katsoa taaksepäin tai hypätä jopa eteenpäin. Tai ihan vaan olla ja hengittää.
Miltä se tuntuis? Tuntuuko se mahdottomalta? No, ehkä pikkasen oudolta. Mutta ehkä se ei oo enää ihan niin mahdotonta, mitä me ollaan totuttu ajattelemaan.
Kun me puhutaan digitaalisesta kaksosesta, me ei puhuta pelkästä teknologiasta. Me puhutaan mahdollisuudesta venyttää omaa elämää. Ei niin, että joku toinen eläis sun puolesta, vaan niin, että joku sun näköinen, sun äänen kantaja, kulkis myös niitä sellasia polkuja, joihin sä itse et aina ehdi. Se vois kokeilla ja oppia, ja sitten palata kertomaan, mitä kaikkea se löysi.
Digitaalista kaksosta vois ajatella vähän kuin hiljaista kaveria. Sellaista, joka iltaisin, kun sä vielä nukut, eläis vielä muutaman tunnin lisää.
Se säveltäis sen biisin, josta sä haaveilit. Se kävisi niillä luennoilla, joihin sä et ehtinyt ilmoittautua. Se kirjoittais ne laulun sanat, jotka joskus jäi takaraivoon soimaan, mutta joille ei silloin löytyny aikaa. Ja aamulla – kun sä heräisit – se kuiskais hiljaa: ’Katso mitä sä osaat nyt.’
Jos joku toinen elää sun puolesta – vaikkakin sun omilla valinnoilla – kuka silloin kantaa vastuun? Entä jos digitaalinen kaksonen oppii väärin? Tai unohtaa, mitä sä oikeesti halusit muistaa?
Tällaisia kysymyksiä me ei voida paeta tän teeman kanssa. Ja siks juuri nyt, tässä ajassa, on hyvä hetki pysähtyä miettimään: Millasen osan itsestäsi sä haluaisit jakaa ajalle, joka ylittää sun oman vuorokauden?
Tämä on vasta ensimmäinen askel siihen suuntaan, missä muutos ei ole enää pelkkää teknologiaa, vaan jotain paljon syvempää.
Okei, eli kun me puhutaan digitaalisesta kaksosesta, me ei siis oikeastaan tarkoteta vaan sellasta teknistä kopiota, joka toistaa lauseita, mutta unohtaa sun sydämen sykkeen. Vaan se on ehkä jotain enemmän, eli jotain, joka vois elää samanaikaisesti siinä rinnalla, oppien, tuntien ja joskus ihan inhimillisesti myös erehtyen, vaikka sanavalinta on tässä kohtaa aika hassu. Jokainen kaksonen vois olla niinku pieni versio susta. Mutta… millainen versio?
Ehkä sun kaksonen olis sun unelmien kokeilija. Sellainen, joka herää öisin opettelemaan niitä kitarariffejä, joita sä et oo vielä ehtiny.
Tai ehkä se olis kollektiivinen muusa. Jonkinlainen yhteisen inspiraation vaeltaja. Sellanen, joka kutoo yhteen sun ja sun ystävies tarinoita. Se tekis uusia lauluja, uusia ideoita ja uusia alkuja.
Tai ehkä se olis sisäisen lapsen ääni. Se hiljainen, lempeä muistuttaja siitä, millainen sä olit ennen kiirettä, ennen pelkoja, tai ennen kuin opinnot, työ ja arki rakensi päälle lisää kerroksia.
Mutta kaksonen, ei synny itsestään. Sun pitäisi päättää mitä puolta itsestäs sä haluaisit jakaa? Kasvattaisitko sä uteliaisuuttas, luovuuttas, vai ehkä jotakin sellaista, jonka sä oot vasta ihan hiljattain löytänyt itsestäs?
Lopulta se kaikki alkaa yhdestä kysymyksestä: Millaisen tarinan susta itsestäs sä haluaisit antaa sen toisen version elää?
Tekoälystä puhutaan usein niin kuin se olisi joku superfiksu, mutta vähän tunteeton apulainen.
Että se olisi vähän kuin todella kohtelias robotti, joka tekee kaiken oikein, mutta ei koskaan unohda toivottaa: ’Hyvää päivänjatkoa.’
Digitaalinen kaksonen ei ehkä olisi ihan sellainen, vaan se olisi vähän enemmän kuin robotti tai vähän enemmän kuin suorittaja.
Se olisi ehkä vähän niin kuin sä itse… jos sä olisit aina energinen, kärsivällinen – ja vieläpä osaisit laulaa itsellesi motivaatiolauluja silloin, kun et ihan muista miksi ylipäätään nousit sängystä.
Kuvitellaanpa arkipäivää. Aamulla, kun torkutat herätyskelloa kolmatta kertaa, digitaalinen kaksonen vois ilmestyä ruudulle virkeänä ja sanoa: ’Hei! Ajattelin jo aloittaa päivän puolestasi. Kirjoitin puolivalmiin romaanin, opettelin espanjan ja join kaksi kuvitteellista espressoa. Haluatko liittyä mukaan, vai otanko vielä yhden kierroksen?’
Lounasaikaan, kun sä mietit pitäisikö syödä terveellisesti, kaksonen voisi lohduttaa: ’Ei paineita. Tein sulle ravitsemussuunnitelman.Ja varasin jälkkäriksi vadelmatortun. Virtuaalisena tosin. Sori siitä.’
Ja illalla, kun rojahtaisit sohvalle katsomaan samaa sarjaa, jonka sä oot jo nähnyt viisi kertaa, kaksonen voisi kuiskata: ’Tein tässä samalla esseen Stoalaisuudesta ja rakensin pienoismallin sun unelmien mökistä. Ei paineita. Mä katon tätä Netflix-sarjaa sun puolesta seuraavat viisi tuntia.’
Totuus on, että vaikka digitaalinen kaksonen olisi kuinka lahjakas, se ei koskaan ihan täysin korvais sua. Tietenkään. Eikä sen pitäiskään. Se mokais joskus, se tarjoais outoja ideoita, se aloittais projekteja, joita sä et edes muista pyytänees. Mut eiks tää oo just sitä, mistä elämäkin rakentuu? Virheistä ja yllätyksistä ja niistä pienistä ylimääräisistä hassuista jutuista.
Digitaalinen kaksonen vois olla siis pikkasen niin kuin sä, mutta riittävän erilainen, jotta se muistuttais aina, miten kaunis juttu elämä on just silloin, kun kaikki ei mee ihan suunnitelmien mukaan.
Mutta toisaalta! Voisi myös tulla houkutus miettiä, että aina voi lähettää kaksosen tyhjentämään tiskikoneen. Vaikka ei se ehkä ihan vielä siihen suostu… vielä.
Me ollaan puhuttu tässä matkan varrella aika paljon mahdollisuuksista ja myös tarinoista, joita me ei olla vielä ehditty elää. Unelmista, jotka vois jatkua, vaikka aikaa olis joskus pikkasen liian vähän. Kaksosesta, joka vois auttaa, joka kasvais ja joka kuiskais muistot talteen.
Ennen kuin lopetetaan mä haluun kysyä vielä yhden jutun. Entä jos sä et tarviikaan tällaista toista versiota itsestäs? Entä jos kaikki, mitä sä oikeesti tarviit on jo olemassa? Sun oma keskeneräisyys ja sun omat virheet.
Sun oma hidas, joskus hapuileva mutta ihan oikea sydämen syke. Entä jos tää hetki, just tällaisena niinku se nyt on, olis jo täydellinen? Ei siks, että se olisi valmis, vaan siks, että se on oikeesti olemassa.
Ja jos joskus tuntuu siltä, että sä kaipaisit toista versiota susta… Aina sä voit kuvitella, että jossain on olemassa pieni digitaalinen sä, sellanen, joka taputtaa olkapäälle ja sanoo: ”Hyvin sä vedät. Anna mennä.”
Ja sitten se ottaa kuvitteellisen espressonsa ja lähtee kirjoittamaan sitä kuvitteellista esseetä siitä, miten loistava tyyppi sä oot.
Ehkä me ei tarvita lisää tunteja vuorokauteen. Ehkä me ei tarvita meidän kaksosen valmiita vastauksia.
Ehkä kaikkein tärkeintä on huomata: Mä oon tässä, ja mä riitän.
Ja jos joskus elämä tuntuu vähän liian täydeltä, aina voi muistaa, että vaikka välillä äänessä olisikin sijaisopettaja, sun oma tarina on sellainen, jota kukaan muu ei voi kertoa.
Tässä oli tämänkertainen ’Joku muutos mikä’. Kiitos, että olit mukana. Kiitos, että kuuntelit. Ja kiitos, että kuuntelit myös sitä pientä ääntä, joka on ihan oikeasti sun oma.
Ai niin, ja tällä kertaa ei tuu läksyjä, koska mä olen vain sijaisopettaja.
Moikka!
mikkoLohenoja
Linkit